Crazy Mouse Café oli nykyään Stadin kallein ruokapaikka. Asiakkaat olivat tyytymättömiä palveluun, äänestivät jaloillaan, eivätkä enää tulleet. Edes kasinotoiminta ei ollut enää kannattavaa. Villen alkuperäinen idea oli täysin kadonnut: ei tämä ollut hänen unelmansa, vaan jonkun toisen.

 

Syynä asiakaskatoon oli varmasti myös Isobel, joka alkoi emännöidä Reetan ilmoitettua yllättäen lähdöstään. Vaikka olikin hyvä noita, Isobel oli tottumaton asiakaspalveluun ja käytti kaiken aikansa puhelimessa omien tuttujensa kanssa.

 

 

Isobel oli temperamenttinen ja kärsimätön ja se väistämättä sekä näkyi että kuului myös asiakkaisiin päin. Ravintola menetti asiakkaiden suosiota yhä enemmän ja tunnelma oli latistunut. Hän tiuski usein ruokailijoille, mutta ei itse huomannut käytöksessään moitteen sijaa.

 

 

Ville rakasti Isobelia eikä suostunut uskomaan, että asiakkaat karsastivat tätä. Ville ei oikeastaan enää välittänyt koko Crazy Mouse Cafesta palaneen puupennin vertaa, vaan oli päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän halusi nyt myydä pois tuon taakaksi käyneen ravintola/kasinokompleksin.

 

 

Ville oli vihdoin löytänyt ravintolalleen ostajan: pätevän ja innokkaan tuntuisen naisen, jolla oli luja kädenpuristus ja kokemusta ravintolanpitäjänä. Tämä olisi hänen kolmas (ja suurin) ravintolansa. Ville esitteli tilat kehuen liiketoimintaa ja kaupat tehtiin vielä samana päivänä. Kumpikin osapuoli tiesi tehneensä hyvän diilin.

 

 

Saatuaan rahat tilille, Ville oli niin helpottunut ja riemuissaan, että ryntäsi oikopäätä kertomaan rakkaalleen. Hän hyppäsi Isobelin syliin. Uusi elämä odotti aivan nurkan takana.

 

 

Ville virnuili salaperäisesti suu korvissa, sillä hänellä oli takataskussaan yllätys Isobelille.

 

 

Kylläpä Isobel yllättyi, kun Ville kaiveltuaan hetken taskujaan viimein löysi etsimänsä ja vetäisi sormusrasian esiin polvistuen sitten kosimaan.

- Uuuiih, vinkui Isobel onnessaan ja vastasi kosintaan myöntävästi.

 

 

- Voih, miten ihana sormus, henkäisi Isobel Villelle, mutta suunnitteli jo mielessään, miten saisi taikomalla sormuksesta näyttävämmän ilman, että Ville huomaisi.

 

 

- Isä, minä olen menossa naimisiin! Ville riemuitsi isälleen.

- Onnittelut! Vai aiot sinä sitten akottua, olenkin luullut sinua ikuiseksi poikamieheksi. Olen hyvin iloinen puolestasi, kun saat vihdoinkin Isobelin rengastetuksi.

- Hän on elämäni nainen. Nyt kaikki on täydellistä, Ville puhkui.

 

 

- Huh-huh, Ville-poikaseni, kylläpä olikin uutinen! Missä häät järjestetään? Voinko minä luovuttaa morsiamen? Mitähän teille häälahjaksi?

- Älä kysele niin paljon, isä. En tiedä kaikkia ykstyiskohtia, koska Isobel on järjestänyt seremonian. Hänen piti oikein hakea taikaministeriöstä lupa vihkimiseen maallikon kanssa. Kaikki selviää aikanaan. Vihkimisen suorittaa tietenkin ylimmäinen päänoita, koska noudatamme taikamaailman hääperinteitä.

 

 

Rakastavaiset umpi unessa. Mikäpä oli nukkuessa, kun elämän suuntaviivat oli vedetty ja koko tulevaisuus selkeänä ja valoisana edessä. (Tämä kuva on tässä vain siksi, kun nuo näyttävät niin söpöiltä)

 

 

Hääpäivän aamu valkeni utuisena, mutta pian ilma kirkastui ja taikamaailman linnake hehkui häikäisevän valkoisena aamuauringossa. Puistosta kantautui kukkaistuoksua ja jostain kuului heleä satakielen laulu.

 

 

Ylimmäinen päänoita ja Isobel rupattelivat hetken ennen seremonian alkua. Ville huomasi, että ajatukset jotenkin katosivat puoliksi ja että lattia ja katto olivat pilveä. Hän ihmetteli, miten tällaisessa hötössä pystyi silti kävelemään.

 

 

Taikamaailman seremonian mukaisesti vihkipari vannoi toisilleen uskollisuutta ja ikuista rakkautta.

 

 

Sitten vaihdettiin sormuksia. Tunnelma oli korkealla.

 

 

Seremonian lopuksi Ville suuteli vaimoaan. He olivat nyt virallisesti naimisissa.

 

 

Myös hääjuhla oli kaikesta huolimatta hyvin tavanomainen. Ville olisi toivonut vähän jotain ekstraa. Oltiinhan sentään Taikamaailmassa...

 

Niin jatkui sopuisa yhteiselo Isobelin talossa. Ville oli varma, että hänen koettelemuksensa olisivat taakse jäänyttä elämää. Enää ei mikään paha voisi häntä koskettaa, kun hyvä noita Isobel olisi hänen suojanaan.

 

 

Tällä välin Elboniassa toinenkin pariskunta suunnitteli yhteistä tulevaisuutta.

 

 

Kristian otti ja kosaisi Petraa, eikä tämä tiennyt mitä sanoa, vaan tuijotti mykistyneenä sormusrasiaan. Petra pelkäsi jäävänsä yksin, mutta hän pelkäsi aivan yhtä paljon avioliton kahleita. Kristian tulkitsi Petran vaikenemisen myöntymisen merkiksi. Hänelle asia oli aivan päivän selvä: kihloihin mennään ja sitä tietä naimisiin ja lapsia.

 

 

Petra ihmetteli, että mitenkäs tässä nyt näin kävi. Yhtäkkiä hän olikin kihloissa ja menossa naimisiin Kristian Karin kanssa. Romantiikkasiminä Petra ei suurin surminkaan halunnut naimisiin. Hän kuitenkin rakasti Kristiania yli kaiken eikä halunnut menettää tätä. Petran päässä velloivat ajatukset puolesta ja vastaan. Ihan vatsaa alkoi vääntää.

 

 

Petra ja Kristian vihittäisiin Elbonian kirkossa. Petra luki vielä viime hetkellä ohjeita kultaisen käytöksen kirjasta. Hän oli samaan aikaan sekä jännittynyt, onnellinen että peloissaan - ota tuosta nyt selvää...

 

 

Petra oli hyvin onnellinen Kristianin lausuessa itse kirjoittamansa romanttisen rakkausrunon. Toista yhtä hyvää miestä ei Petra löytäisi.

 

 

Tässä he nyt olivat tuoreena avioparina ja kaikki hyvin...

 

 

 

... paitsi että Petra oli salaa kauhuissaan. Hän rakasti kyllä Kristiania kovasti, mutta silti!!! Hän tunsi olevansa ansassa. Jos hän ei olisi suostunut Kristianin kosintaan, hän olisi todennäköisesti menettänyt tämän iäksi.

 

 

Petra ei tuntenut oloaan muutenkaan erityisen mukavaksi. Hän ei halunnut tehdä mitään mokia. Lisää ohjeita kirjasta... hmmm.... ensin ruokailu ja sitten vasta häävalssi.

 

 

Hyvä ruoka, parempi mieli.

 

 

Valssin pyörteissä he katsoivat toisiaan syvälle silmiin ja Petra tiesi tehneensä oikean ratkaisun avioituessaan Kristianin kanssa.

 

 

Silti Peralle tuli ahdistunut olo, koska hän ei olisi ikinä halunnut mennä naimisiin kenenkään kanssa. Hän luuli tulevansa hulluksi. Petra hieroi sormustaan, joka tuntui aivan polttavan hänen ihoaan.

Silloin paikalle saapui eräs kutsumaton vieras.

 

 

- Noh mihinkäs se sormus nyt vierähti? Voi mikä moka, kunpa kukaan ei nyt huomaisi, Petra mutisi otsa epätoivon kurtussa etsiessään pudonnutta sormustaan lattialta.

 

 

- Vai niin, vai tällaisia häitä täällä vietetään ja maljojakin kohotetaan, Vera Tepes tuumi. Hän oli varta vasten tullut vakoilemaan saadakseen ideoita omiin häihinsä. Jos Petra olikin hämmennyksen vallassa, niin Veera ei ollut. Hän tiesi tarkalleen, mitä halusi. Ja mitä Veera haluaa, sen Veera yleensä myös saa.

 

Veera halusi tulla Rouva Draculaksi. - Meistä tulee Vladin kanssa täydellinen vampyyripariskunta, joka yhdessä hallitsee yön valtakuntaa. Ellei hän ymmärrä kosia, niin kosin itse, Veera päätti.Samalla hän päätti, ettei ainakaan haluaisi tällaisia häitä. - Kauhean tylsää, hän puhisi ja meni matkoihinsa.

 

 

Niinpä niin, Veera halusi Vladin ja Vlad halusi Veeran. Jälleen yhdet kihlajaiset siis.

 

 

- Jesh, sormusta sormeen vaan, tuumi Veera eikä ollut tippaakaan peloissaan tai ahdistunut, kuten eräät.

 

 

Kreivitär von Schlotterstein hurrasi uudelle kihlaparille.

 

 

- Jos he nyt alkavat lisääntyä ja taloon tulee karmeasti kiljuvia penskoja, en ehkä jaksa enää asua täällä. Joutuisin kuitenkin lapsenlikaksi, huh sentään. Voisin hyvin vaikka vaihtaa maisemaa, pohdisteli Kreivitär ja muikisti suutaan ajatukselle.

 

 

-Haluan lähteä etsimään kadonnutta aarrettani ja ottaa ne karkulaiset kiinni, Kreivitär päätti ja sadatteli vieläkin mielessään, että oli päästänyt ne kieroilevat katalat simit pakosalle. - Olisi pitänyt purra niitä heti eikä turvautua mihinkään simsimillisempään kohteluun. Saan syyttää omaa hempeämielisyyttäni, mutta jatkossa täältä ei enää heru armoa! Kreivitär ajatteli.

 

 

Nyt palaamme hiukan ajassa taakse päin siihen hetkeen, kun taksi tuli noutamaan karkulaisia. Heillä kaikilla oli hurjan painavat matkalaukut. Niitä oli niin monta, ettei taksiin jäänyt tilaa kaikille.

 

 

Reetta otti jääkaapista vielä evästä mukaan, sillä hän aikoi lähteä matkaan omalla motskarillaan.

 

 

 

Slark mulkaisi äkäisesti satunnaista ohikulkijaa ja toivoi, ettei tämä ainakaan jäisi juttelemaan. Tässä ei nyt kaivattaisi mitään juttutuokioita eikä turhia kysymyksiä. Nyt oli kiire eikä sitäpaitsi muutenkaan ollut mukavaa, että joku näki heidän raahaavan raskaita kapsäkkejä.

 

 

 

Kun auto oli lastattu ja eväät tungettu satulalaukkuun, Reetta käynnisti ajopelinsä. He ajaisivat koko matkan perille asti. Mikään lentokone ei ottaisi niin painavaa lastia kyytiin.

 

 

Ajettuaan koko päivän he saapuivat vihdoin illansuussa kaukaiselle vuoristohotellille. Ei haitannut mitään, vaikka taksimatka tulikin kalliiksi. Rahaa kyllä riitti. Slark tutki kartasta, missä he nyt oikein olivat.

 

 

 

Linda Meripuro ilmoitti heidät hotelliin varmuuden vuoksi väärällä nimellä: herra ja rouva Salaspuro sekä tytär Pamela. Onneksi henkilötodistuksia ei tarvinnut näyttää.

 

 

 

Reetta ja Slark jaksoivat heittää herjaa, mutta Linda oli väsynyt ja halusi levätä. Hotellivirkailija ihmetteli, miksi tuo rähjäisennäköinen mies kutsui tyttöä Reetuksi, vaikka hänen nimensä oli Pamela. - Outoa sakkia, mutta mitäpäs se minulle kuuluu. Minähän olen täällä vain töissä, hän ajatteli.

 

 

 

Reetta ja Slark nauttivat viileän raikkaasta vuoristoilmasta ja viettivät yhteistä laatuaikaa kalassa. Ei täällä oikeastaan muutakaan tekemistä ollut. - Mukavaa, että Linda on noin ystävällinen, sanoi Reetta jotain sanoakseen, mutta slark ei ollut juttutuulella, murahti vain jotakin hampaidensa välistä.

 

 

 

Parvekkeella Linda nautti ilta-auringon viime säteistä. Hänet valtasi ihana vapauden tunne. - Tämä on täydellinen paikka. Haluaisin oikeastaan jäädä tänne, mutta emme ole vielä turvassa. Nyt ei voi pysähtyä, hän ajatteli ja alkoi samalla suunnitella, miten pääsisi eroon noista kahdesta tomppelista, jotka kalastivat hotellin taka olevalla lammella.

 

 

 

- Vankikarkuriinko meidän nyt pitää jatkossakin turvautua? Joudumme vielä itse kaltereiden taakse, jos huonosti käy, sanoi Reetta, mutta Slark vain tuhahti. - Älä nyt maalaa pirua seinälle, Reetta. Jonninjoutavia tuollaiset, Slark vastasi teennäisen huolettomasti. Hän ei halunnut näyttää Reetalle kuinka jännittynyt hän oikeasti oli. Loppujen lopuksi Linda oli vain hitusen verran vähemmän huono vaihtoehto kuin Kreivitär.

 

 

 

Slark päätti siistiytyä ja suoritti pesusienipesun, vaikka suihkukin olisi ollut tarjolla. Noh, käyhän se noinkin.

 

 

Kaikki kävivät aikaisin nukkumaan ja uni tulikin heti. Pian huoneessa kuului kolmen simin hyvin erilainen hengitys: Slark veteli hirsiä kumealla röhinällä, Linda hönki hiukan kevyemmällä vinkuvalla kuorsauksella ja Reetan sängystä kuului kevyt tasainen huokuminen.

 

 

No mutta hyvät naiset, tehän olette menneet hotellin respaan yövaatteisillanne! Lisäksi voisitte hiukan varoa puheitanne. Kerrospalvelija kuunteli korvat hörössä, kuinka Reetta mankui Lindalta loistoautoa. - Katsotaan sitten kun päästään perille, Linda rauhoitteli innokasta Reettaa.

 

 

 

Aamu vuoristossa oli viileä ja järveltä puhalsi kylmä tuuli. Puut olivat syksyn väriloistossaan sykähdyttävän kauniita. Kalastajat olivat jo palaamassa saaliineen satamaan. Eipä ihme, että Linda olisi halunnut jäädä tänne.

 

 

Linda kuitenkin tiesi, etteivät vampyyrit luovuttaisi kovin helposti ja heidän olisi jatkettava matkaa. Jos he nyt ostaisivat loistoauton, niin sehän herättäisi huomiota. Jos he jatkaisivat matkaa taksilla, niin taksikuskin suu pitäisi tukkia jotenkin. Ainoa vaihtoehto Lindan mielestä oli ostaa purjevene, sillä niitä oli näin syksyllä myynnissä useita. Mutta kulta-aarre oli liian painava yhteen veneeseen. Rahaa oli kerta kaikkiaan aivan valtavasti. Niinpä he päättivät jakaa aarteen, ostaa kaksi venettä ja lähteä eri suuntiin. Ehkä vampyyrit eivät seuraisi molempia venekuntia.

 

 

Tällä välin Elboniassa tyytyväinen Esko Kallonen tuli koulusta. Hän oli saanut töitä lakiasiain toimistosta.

 

 

Esko pyysi äidiltään apua läksyjenteossa, jotta ehtisi tehdä kaiken ja käydä töissä myös. Kyllähän äiti mielellään auttoi, kun kerrankin apua pyydettiin. Ihan hiukan vain hän ihmetteli tätä uutta päättäväisyyttä, mitä Esko osoitti.

 

 

Esko oli tyytyväinen uuteen työhönsä kaikin puolin.- Saan erinomaista työkokemusta ja sitäpaitsi olen too-osi hyvännäköinen puku päällä, hän ajatteli. Mutta niinhän hän ajatteli useimmiten.

 

 

Siniset silmät ja varsinkin valkoinen ihonväri olivat hänestä valtteja. - Nyt vain pelaan korttini oikein ja etenen nopeasti urallani. Sitten isäkin huomaa, miten sopiva olen hänen puolueeseensa, vaikkapa puoluesihteeriksi, hän tuumi.

 

 

 

Vaalit olisivat jo huomenna ja Usko Kallonen teki entistä kiivaammin vaalityötä käyden puhumassa turuilla ja toreilla. Tässä koko perhe oli mukana ostarilla, kun Usko piti puhetta. Hän sai ihmiset innostumaan asiastaan. Esko ajatteli vain rahaa.

 

 

Kotona Usko selitti vaimolleen, että suosionmittausten mukaan hän olisi tulossa valituksi. - Saisipa jo suukon, tämä mietti.

 

 

Vaalit pidettiin, äänet laskettiin ja kuinka ollakaan, Usko Kallonen valittiin presidentiksi täpärällä äänten enemmistöllä. Virkaanastujaispuheessaan hän korosti valtio-opin tarpeettomuutta. - Sanon ei valtio-opille, Usko linjasi. Käytännössä se tarkoitti, että kaikki muut puolueet lakkautettaisiin pian, mutta sitä ei Usko vielä tohtinut sanoa.

 

 

Toinen tärkeä asia Uskolle oli luurankojen aseman parantaminen: - Meillä kohdellaan luurankoja aivan liian huonosti. Eriarvoisuus verrattuna tavallisiin simeihin on silmiinpistävä, mutta nyt siihen tulee muutos, kun minut on valittu presidentiksi.

 

 

 

Tässä käveli se luuranko, joka tulisi muuttamaan maailman. Ainakin hän oli itsevarma ja vakuuttunut asiastaan.

 

 

Tämä on kolmannen tuotantokauden päätösjakso. Sarja jää nyt tauolle ja palaa uusin tuulin syksyllä. Hyvää kesää kaikille!