Vielä muutama viikko sitten Tohtori Viivi Kaalinpää makasi vankilan karussa sellissä ja suunnitteli mielessään uusia tieteellisiä kokeita. Hän oli käyttäytynyt kunnolla ja saavuttanut vartijoiden luottamuksen, joten he jättivät hänet omiin oloihinsa. Siitä hän oli tyytyväinen, sillä hän pystyi käyttämään ajan täysin hyödykseen. Eihän kukaan voinut estää hänen aivotyöskentelyään. Siispä hän kehitteli mielessään ahkerasti uusia teorioita, joita hän voisi alkaa kokeilemaan käytännössä heti, kun vapautuisi. Eli siis melko pian, sillä pakosuunnitelma oli jo valmis.
- On niin rankkaa olla väärin ymmärretty nero, manaili Tohtori Kaalinpää. Vielä minä niille pölvästeille näytän, kuka on kaikista etevistä etevin tiedemaailmassa. Minulla on sata uutta, toteuttamiskelpoista ideaa listattuna päässäni. Saattepa nähdä, minua ei pitele mikään, hän uhosi.
Eräänä synkkänä yönä tohtori Kaalinpää sitten tiirikoi lukot auki hiusneulallaan, käveli ulos vankilasta ja katosi suurkaupungin sykkeeseen. Hänen oli onnistunut hurmata eräs vartija, jonka hän taitavana hypnotistina sai tottelemaan sokeasti käskyjään.
---------------------------------
Monen muun pariskunnan tavoin myös Slark ja Nuutti olivat päättäneet muuttaa uuteen kotiin, tässä tapauksessa isompaan kotiin. Aah, Nuutin pepa sai Slarkin pään edelleen aivan sekaisin.
Rannikolta, Meri-Elbonian kaupunginosasta löytyi tämä Nuutin ja Slarkin kukkarolle sopiva talopahanen. Se oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta tontti oli aivan mahtava, vaikkakin hoitamaton. Taloa voisi korjata pikku hiljaa sitten syksyllä, kun olisi enemmän aikaa. Tontilla oli myös yksi vanha autonromu, jota Nuutti ajatteli alkaa korjailla (sitten syksyllä, kun olisi enemmän aikaa).
Tontti oli kallioinen ja melko jyrkkä. Vain kapea kaistale hiekkarantaa ja kivikkoinen merenpohja. Alas johtavat portaat olivat todella tarpeeseen, sillä noin jyrkkää kalliota voi kiivetä vain vuorikauriit.
Illemmalla Antton tuli suoraan töistä tänne ja huomasi talorähjän olevan hajoamispisteessä. Mutta sen sijaan hän ihasteli luonnonmukaista tonttia. Hän ei pitänyt liian laitetusta ja järjestetystä puutarhasta. Slark esitteli paikkoja Anttonille. Hänestä Antton oli kyllä ihan mukava ja teki kovasti töitäkin, mutta silti Slark olisi mieluummin halunnut asua talossa kahdestaan Nuutin kanssa. Kolmas pyörä oli aina kolmas pyörä.
Antton oli lostava kokki ja laittoi oikein mielellään ruokaa uudessa keittiössä. Se ei tosin ollut ihan tuliterässä kunnossa, mutta ainahan voi tehdä remonttia myöhemmin sitten syksyllä, kun olisi enemmän aikaa. Aivan varmasti monitaituri-Anttonista löytyisi myös aimo annos remonttireiskaa.
Lounasvoileivät maistuivat herkullisilta. Antton kertoi joutuvansa ulkomaankomennukselle agenttihommiensa takia ja kenties matkustamaan lentokoneella ensi kertaa elämässään. Hän oli hyvin jännittynyt. Olihan se metsien miehelle iso asia. Slark oli tyytyväinen kuullessaan, että Antton olisi poissa jonkun aikaa. Ehkä hän sitten myöhemmin joskus vaikka syksyllä, kun olisi enemmän aikaa, saisi jotenkin kerrotuksi, että toivoisi Anttonin etsivän oman asunnon.
Vähän Anttonia kyllä häiritsi Nuutin ja Slarkin laiskuus. He eivät esimerkiksi koskaan siivonneet. Antton mietti, oliko tämä nyt reilua vai pitäisikö hänen huomauttaa asiasta. - Miksi minun pitää tehdä täällä kaikki? Mitäs jos muuttaisinkin muualle täältä, hän tuumi. Onhan minulla nyt varaa, kun on hyvä työpaikkakin.
Antton oli huomannut pihamaalla lojuvan autonromun ja kävi innokkaasti käsiksi siihen. Hänestä löytyi jälleen uusia piirteitä, kun osoittautui, että hän oli loistava automekaanikko. Yllättävää koko ikänsä autiotuvassa aarniometsän keskellä eläneeltä mieheltä, mutta Antton todella nautti auton korjailemisesta.
Nuutti ja Slark näkivät vain toisensa. Heidän mielestään suojaisa ranta oli parasta koko tontissa. Siellä sai olla piilossa uteliaiden katseilta. Mitä siitä, jos merenpohja oli aivan kivikkoinen! Kyllä elämä oli nyt ihanaa. - Mielettömän hyvä idea muuttaa tänne, sai Nuutti sanotuksi ja Slark oli aivan samaa mieltä:
- Kyllähän siellä kaupungissa oli niin tunkkaista ja ahdasta. Nyt meillä on tilaa hengittää.
Myös perhe HowMany oli muuttanut.
Kun muuttopäätös kerran oli tehty, kaikki kävi hyvin nopeasti. Entinen radioaseman talo tyhjeni ja autioitui, kun Jussi HowMany perheineen siirtyi asumaan Jussin sisaren Saimin luokse. Saimi oli keski-ikäinen yksinäinen nainen ja oli nyt hyvillään saadessaan perhettä ympärilleen.
Perhekuvan ottamisen jälkeen Jussi alkoi muistella lukuisia mukavia pelehdystuokioitaan Kertulle ja Petra ja Niko liukenivat kiireesti paikalta välttyäkseen kuulemasta isänsä noloja tunnustuksia. - Kääk, äkkiä pois, ajatteli Petra sulkien korvansa.
- Elämäni on ollut niin täydellistä, Jussi huokasi, nyt vanhoilla päivilläni olen onnellisempi kuin koskaan. Olet täydellinen puoliso minulle, Kerttu, hän kiitteli vaimoaan ja katsoi tätä syvälle silmiin.
Kerttu näki edelleen saman pilkkeen miehensä silmissä ja tiesi tehneensä oikein kuunnellessaan aikoinaan sydämensä ääntä kaikkien muiden varoituksista huolimatta. Pitää tehdä niin kuin sydän sanoo, hän ajatteli.
Jussi oli hyvin hellä vaimolleen ja osoitti kiintymystään monin tavoin. Kertun muhkeutuneet muodot olivat Jussille mieleen ja hänen oli vaikea pitää näppejään erossa niistä. Mutta Kerttuhan oli siitä vain iloinen, ettei Jussia ikä painanut ja meno jatkui yhtä kiihkeänä kuin ennenkin.
Uuteen kouluun siirtyminen ei ollut Petralle ihan helppo juttu, sillä hän ikävöi kaikkia vanhoja kavereitaan. Hän tarkasteli epäuskoisena todistustaan. Taas aika kehno esitys. - Mä olen mennyt rimaa hipoen läpi, mutta läpi kuitenkin, hän totesi. Jos ei ole lukuhaluja, niin niitä ei sitten vain ole. Se siitä.
Ei Petra kuitenkaan ihan niin huoleton ollut kuin antoi ymmärtää.
- En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, koska yliopistoon ei näillä papereilla ole mitään asiaa. Mitäs jos lopettaisin koulun kokonaan, kun se on niin tervanjuontia, hän tuumi. Karkaisin kotoa ja alkaisin huippumalliksi...
Petra poseerasi peilin edessä ja ajatteli että miksikäs ei... - Voisin osallistua Huippumalli haussa -kisaan tai jospa yrittäisin Idolssiin... hmmm, onhan niitä vaihtoehtoja. Tärkeintä olisi saada julkisuutta.
Petra valitteli rahapulaansa Nikolle: - Mulla ei ole yhtään rahaa. Voitko lainata, Niko? Edes pari kymppiä, pliis pliis, oo niin kiltti!
Nikolle Petran rahapula ei tullut yllätyksenä. - Miksi lainaisin, kun et ole maksanut edellisiäkään vippejäsi, hän puuskahti. Huolehdi paremmin raha-asioistasi! Onko pakko ostaa niin paljon meikkejä? Niko tylytti Petraa.
- Nythän täällä Elboniassa aletaan etsiä maajussille morsianta. Ilmoittaudu siihen. Varmaan voitat pääpalkinnon ja susta tulee maatilalle emäsika, veisteli Niko ja Petran ilme synkistyi, kun hän tajusi, ettei saisi enempää rahaa lainatuksi veljeltään ja se kehtasi vielä pilkatakin. - Törkimys, ajatteli Petra.
- Älä ala kuule mulle aukoa! Ota takaisin se emäsika, Petra kiljui ja tarrasi veljensä tukkaan.
- Auts, päästä irti mun fleda! Senkin amatsoni, huusi Niko ja sisarusten välinen tappelunnujakka oli taas valmis. Tämä oli arkipäivää tässä kodissa. Vaikka Petra ja Niko olivat aina käymässä toistensa kurkkuun kiinni, he välittivät silti toisistaan hyvin paljon. Sitä oli vain niin vaikea näyttää muulla tavalla.
Toisin kuin Petra, Niko oli pärjännyt mukavasti uudessa koulussa. Hän oli suosittu poika ja toi kotiin ihan kelvollisia todistuksia.
Jussi oli poikansa menestyksestä iloinen ja ylpeä. - Niin sitä pitää! Palkinnoksi hyvästä todistuksesta saat parikymppiä, lupasi Jussi ja Niko säteili tyytyväisyyttä saadessaan kiitosta isältään.
Jussi ja Niko pitivät kumpikin shakista ja istuivat usein pelipöydän ääressä pitkät tovit jutellen aina samalla niitä näitä. Sen sijaan Petran kanssa Jussilla ei ollut juurikaan puhuttavaa eikä Jussi oikein edes ymmärtänyt nuoren naisen aivoituksia.
Saimi alkoi jo kyllästyä sukulaisiinsa, jotka eivät jaksaneetkaan viihdyttää häntä niin kuin hän oli kuvitellut. Ennakko-odotukset olivat olleet kovia ja nyt todellisuus tuotti pettymyksen. Saimi murjotti sohvalla Nikon ja Jussin pelatessa taas niitä iänikuisia shakkiotteluitaan. - Ei voisi vähempää kiinnostaa, jupisi Saimi itsekseen.
Niko ja Petra eivät erityisemmin pitäneet Saimi-tädistä, koska tämä oli aina niin hapan ja tympääntynyt. Jussi sen sijaan söi tyytyväisenä aamiaismuronsa eikä huomannut, että talossa pinnan alla kytee. Nikolla ja Petralla löytyi edes jotain yhteistä juteltavaa, kun he kilvan haukkuivat Saimi-tätiä. Mutta olikohan Niko nyt aivan rehellinen?
Eräänä iltana, piilossa roskakatoksen suojassa miehenkipeä Saimi ja naisennälkäinen Niko löysivät toisensa ja pusuttelivat hiukan keskenään. Huu, kiellettyjä leikkejä - salaisia intohimoja! Mitähän tästä vielä kehkeytyy?
Seuraavana aamuna Kerttu lähti töihin aivan tavalliseen tapaan. Hän oli saanut paikan sirkuspellenä Tivoli Taviolasta.
Kertun lähdettyä töihin Jussi meni kylppäriin suorittamaan normaalia aamuistuntoaan pöntöllä, mutta toisin kävi. Lämpötila putosi hetkessä useita asteita, kun Viikatemies lipui huokauksen lailla paikalle ja viittasi Jussin armottomasti mukaansa: - Nyt on sinun vuorosi siirtyä ajasta iäisyyteen! kuului tyly komento eikä Jussin auttanut muuta kuin noudattaa käskyä. Niin poistui Jusi HowMany tästä maailmasta.
Kerttu järkyttyi syvästi kuultuaan puolisonsa menehtymisestä. Tietysti hän lähti kesken työpäivän heti kotiin, jossa hän löysi Jussin uurnan olohuoneen lattialta. Tällaisessa tilanteessa kaikki turhat erimielisyydet unohtuvat ja perhe tuki toinen toistaan. Saimillekin oli nyt lohtua siitä, ettei hänen tarvinnut olla yksin suremassa ainoan veljensä kuolemaa.
Jussi jätti perinnöksi Kertulle 20.000 simeleonia, Nikolle 5.000 ja Petralle 2.000 simeleonia. Saimi sai vain 500 simeleonia. Niko päätti heti sijoittaa rahansa tuottoisasti ja selasi Internetistä sopivia kohteita. - Mitähän jos kuitenkin pelaisin vähän nettipokeria ensin, hän ajatteli.
Talossa oli surua vielä pitkään. Kerttu purskahti tavan takaa itkemään äänekkäästi ja myös sekä Niko että Petra niiskuttivat muistellessaan isäänsä. Yllättäen Petra näytti surevan isäänsä enemmän kuin Niko, vaikka isä oli jäänyt Petralle etäisemmäksi. - Niin paljon jäi sanomatta, ajatteli Petra. Voi isä, minä niin tarvitsisin sinua juuri nyt!
Ilman kuolemaa ei olisi elämää. - Terve terve, tässä on Heikki... heh-heh - ei vaan, olen Viikatemies ja liikun täällä hämärän rajamailla. Tehtäväni on tärkeä ja hoidan sitä tarmokkaasti. Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, tai mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että joku siirtyy ajasta iäisyyteen? Voin kertoa sinulle, jos kiinnostaa: kuoltuaan simit saavat nuoruutensa takaisin ja siirtyvät ensiksi odotushuoneeseen pilvenreunalle, josta saattaja kuljettaa heidät jatkopaikkaan sen mukaan, miten on tullut maan päällä eletyksi. Unohtakaa se taivas-helvetti asettelu, sillä jatkopaikkoja on monia ja niistä voi siirtyä aina eteenpäin tai usein sielu laitetaan syntymään uudelleen maanpinnalle, jos niikseen tulee.
Niin, ja aikaa ei sitten täällä ole vaan tämä on ikuisuusjatkumo, jossa on aina vain nyt ja sitten taas uusi "nyt". Simit alkavat pian unohtaa keitä he ennen olivat ja mistä ovat tänne tulleet. Niin käy lähes jokaiselle ja se on vain hyvä asia.
- Anteeksi, nyt täytyy soittaa yksi puhelu tähän väliin - työasioita näethän, krhmmh... hetkonen vain... Täytyy ilmoitella saattajalle, että simejä on tulossa, sanoi Viikatemies ja näppäili kännykkäänsä.
Saattajana toimiva Jimi hyräili hiljalleen "all along the watch tower..." ja kiikaroi pilven reunalta näkyisikö uusia tulijoita. Hän huomasi kirkkaan valonvälähdyksen maanpinnalla ja arveli, että joku saattaisi juuri olla matkalla pilvenreunalle.
Samassa soikin Jimin puhelin ja Viikatemies ilmoitteli uudesta tulokkaasta. Oli kuulemma huudahtanut jotain sellaista naurettavaa kuin "Ozzy beam me up"! (Heh-hee, naureskeli Jimi itsekseen).
- Niinpä päätin sitten tempaista sen saman tien sieltä ruikuttamasta, Viikatemies totesi kuivasti.
- Jaahah, tervetuloa tänne odotustilaan pilvenreunalle. Päätin tulla kättelemään henkilökohtaisesti nyt kun oli vähän kiirettä tuolla alhaalla äsken, sanoi Viikatemies ja tarttui Villeä kädestä luisella kourallaan. Ville tunsi vain hetken verran jäätävän kosketuksen ja samassa Viikatemies oli jo poissa.
Villeä huimasi. Hän pyörähti kannoillaan ja ihmetteli, missä hän nyt oikein oli. Hän tunsi nuorentuneensa ja, kun hän kosketteli kasvojaan, ne olivat aivan sileät ja rypyttömät. - Ei minulla sinänsä mitään ryppyjä vastaan ole, nehän kertovat eletystä elämästä, mutta en valita, tuumi Ville nuorentuneesta olemuksestaan.
Sitten Ville äkkäsi puhelimeen puhuvan tyypin ja päätti kysyä tältä, missä hän oli ja mitä oikein oli tekeillä.
Jimi kertoi olevansa saattaja ja että Ville oli tullut kuolleiden sielujen vastaanottopisteeseen. - Kuten varmaan jo huomasit, olet saanut oman nuoren kroppasi takaisin ja sellaisena tulet pysymäänkin täällä, koska täällä ei ole aikaa ollenkaan eli kukaan ei tänne tultuaan enää vanhene.
- Odota tässä bussipysäkillä. sieltä on tulossa toinenkin simi. Vien teidät sitten yhdessä etiäppäin, sanoi Jimi ja vei Villen bussipysäkille.
Ville ihmetteli tätä taivaista bussipysäkkiä, joka näytti ihan samanlaisesta kuin maassa. Maisemat vain olivat pilvisen pumpuliset. Oli aivan hiiren hiljaista. Vain leuto tuulenvire tuntui poskella kevyesti kuin höyhenen kosketus.
Ville oli liian kiihdyksissään malttaakseen istua. Hän käveli levottomasti edes takaisin. Ajatukset risteilivät hänen mielessään ja hän muisteli tuskaisena, miten oli rikkonut oman pojanpoikansa ja tämän vaimon välit. Hän ihmetteli, miksei tuska hellittänyt kuoleman jälkeenkään.
Sitten pilvenreunalle pompsahti yllättäen hänen vanha ystävänsä Jussi. Tämä oli aivan yhtä pyörryksissä kuin Villekin oli ollut heti saavuttuaan.
- Mitäs tämä on? Missä mä oikein olen? Jussi kyseli ja katseli ympärilleen hämmästyneenä.
- Voi että on ihana nähdä sinua, sanoi Ville liikuttuneena ystävänsä äkillisestä ilmaantumisesta. Me ollaan nyt molemmat kuolleita, kuule...
- Et sattumalta ottanu mukaan yhtään tölkkiä RedBullia? kyseli Ville Jussilta. Mua janottaa ihan tautisesti. - Noh, noh, Ville! Tiedät kyllä varsin hyvin, ettei mitään voi ottaa mukaansa, kun tuolta elämästä tulee lähtö, vastasi Jussi.
Jimi kuunteli vieressä ja ihmetteli, kuinka Ville voi vielä muistaa jotakin tuollaista maan päältä. Yleensä muisti alkaa pyyhkiytyä heti tänne saavuttua. - Täällä ei ole mitään maallisia juomia, hän kertoi lakonisesti.
- Voihan voihan rähmä, täällä ei saa energiajuomia! Mä en millään selviä ilman, Ville harmitteli janoinen kurkku karheana. Hän muisti ilmiselvästi, miltä juoma maistui ja tuntui valuessaan kieleltä kohti nielua kylmänä ja hiukan nipistellen. - Kääk, mä kuolen janoon! Ai niin mutta mä olenkin jo kuollut...
- Hei kaverit, nyt lähdetään, huudahti Jimi, hypätkäähän kärryyn!
Heidän ei kuitenkaan tarvinnut "hypätä" varsinaisesti, sillä pilviauto vain ilmestyi tyhjästä heidän alleen. Ville huomasi istuvansa etupenkillä Jussin kanssa, kun taas Jimi oli takapenkillä. - Hei apua, en mä osaa tätä ajaa, eihän mulla ole koskaan ollut ajokorttiakaan, Ville parahti pelästyneenä.
Jimi totesi, ettei ollut syytä huoleen, sillä pilviauto kyllä tiesi aina minne oltiin menossa, sillä sitä ohjattiin ajatuksen voimin. - Ottakaa vain mukava asento ja istukaa rauhassa siinä etupenkillä, niin voitte katsella maisemia, kehotti Jimi. Jussi sen paremmin kuin Villekään ei saanut sanaa suustaan ihmetykseltään. Niin lähdettiin vauhdikkaasti matkaan tuulen suhistessa korvissa ja pörröttäessä Villen pitkää tukkaa.
- Nyt ollaan perillä, ilmoitti Jimi ja he putosivat maahan kontilleen. - Sori, tässä autossa on pikku vikoja kuten tämä ominaisuus, että se vain katoaa alta, kun ollaan saavuttu määränpäähän. Toivottavasti ei sattunut.
Jimi selitti: - Halusin näyttää teille tämän portin. Sen läpi kuljettuaan sielu unohtaa lopullisesti kaiken menneen ja jää pysyvästi tänne iäisyyteen. Siksi siitä mennään läpi vasta harkinnan jälkeen. Kingi päättää, minne teidät sijoitetaan tilapäisesti. Tuomarit sitten harkitsevat voitteko jäädä pysyvästi vai palautetaanko teidän sielut vielä kiertoon. - Kuka on Kingi? Onko se joku jumala vai? ihmetteli Ville. - Nooh, sittenpä näette, vastasi Jimi arvoituksellisesti.
- Miten kauan harkinta kestää? kysyi Jussi. - Täällä ei mitata aikaa, muistutti Ville ja jatkoi, en haluaisi unohtaa elämääni maan päällä. Minulla jäi asiat vähän kesken. Monelle siellä varmaan jäi tekosistani paha mieli. Oi, jos voisin tehdä toisin, jos voisin hyvittää jotenkin...
- Niin, onhan täältä tässä vaiheessa kyllä pieni mahdollisuus päästä heti takaisin elävien kirjoihin, huomautti Jimi. Kaikki riippuu Kingistä ja myös Viikatemieheltä on saatava hyväksyntä. Polku takaisin on kuitenkin pitkä ja vaarallinen eikä sinne todellakaan päästetä ketä tahansa. Sinun on saatava Kingi vakuuttumaan vilpittömyydestäsi.
Ville ja Jussi kävivät yhteisessä valokuvassa. - Saat pitää kuvan muistona minusta, sillä aion palata maan päälle, ilmoitti Ville päättäväisesti. Jussi katsoi ystäväänsä kummissaan, sillä hän oli jo alkanut unohtaa. Ville oli kuitenkin tehnyt päätöksensä: hän halusi anoa takaisnpääsyä heti ja yritti säilyttää muistikuvansa maanpäällisestä elämästä mahdollisimman terävänä.
Pilviauto ilmestyi jälleen tyhjästä heidän alleen. Tällä kerralla Ville istui takapenkillä. Matkanteko viilenevässä illassa oli kylmää kyytiä.
Perilletulo oli jälleen koettelemus. - Punnertakaapa pojat nyt muutama kerta tässä samalla, naurahti Jimi.
- Wautsi wau, mikä mieletön lukaali, huudahti Jussi innoissaan. Mikäs paikka tää on? Saadaanko me jäädä tänne asumaan? hän toivoi ja kuunteli yläkerroksista tulevaa musiikin jytkettä.
Villeä epäilytti eikä hän ollut yhtä vakuuttunut paikan ihanuudesta. Sitä paitsi hänhän ei aikonut jäädä yhtään pidempään kuin oli pakko.
- No niin, Kingi odottaa jo joten mennäänpä sisään, sanoi Jimi. Tätä tietä pojat!
Jimi esitteli Villen ja Jussin Kingille, jonka oikea nimi oli Elvis. - Oho wau, siis Elvis Presley? ihmetteli Ville, hän siis on Kingi, Elvis Aaron Presley, ou jeah! Muuten, Jimi, mikäs sinun sukunimesi on?
- Olen Hendrix, Jimi Hendrix.
Jussi ei muistanut koskaan kuulleensa kummastakaan, sillä hänen muistinsa oli jo kuta kuinkin pyyhkiytynyt, mutta hän halusi kiihkeästi jäädä juuri tähän taloon asumaan. Hän ei tiennyt miksi, ihan muuten vaan. - Mikä mieletön majatalo, hän tuumi. Minusta kuulostaa, että yläkerrassa biletetään lujaa.
Ville ilmoitti heti toiveensa palata takaisin maan päälle, mutta Elvis ei näyttänyt kuuntelevan, vaan halusi ottaa matsia Villen kanssa ja käski iskemään kunnolla. - Ei tunnu missään, lujempaa lujempaa, hän komensi. Ville teki työtä käskettyä ja mottasi kaikin voimin. - Palaan takasin! (isku) Palaan takaisin! (isku)
Ilmeisen tyytyväisenä Villen suoritukseen Elvis sanoi: - Nyt asiaan! Minnekäs teidät sijoitettaisiin? Olette kivoja kavereita, niin että saatte jäädä tänne ensin ja vierailla eri paikoissa niin voitte sitten valita itsellenne mieluisan asuinpaikan. Miltäs kuulostaa? Pääsette seuraavaan vaiheeseen, vasta jos ja kun tuomarit arvioivat teidän olevan kypsiä siihen.
Sitten Elvis katsahti Villen pitkäsi venähtänyttä naamaa ja ihmetteli, että mikäs nyt oli vialla.
- Mutta kun minä en halua jäädä tänne, sanoi Ville vähitellen hermostuen. - Minut otettiin liian varhain. En minä kuulu tänne vaan takaisin elävien kirjoihin. En tiedä miten tätä voisi perustella muuten kuin, että haluan jotenkin hyvittää tekoseni pojanpojalleni Jesselle ja pojanpojanpojalleni Lasselle. Päästä siis minut takaisin, pliis! Villen ääni muuttui paksummaksi ja hän sanoi katuvansa viattomille aiheuttamaansa tuskaa.
Villen päättäväisyys ja selkeät muistikuvat tekivät vaikutuksen. Minkäs Elvis sille mahtoi, kun toinen ei muusta puhunut kuin paluusta elävien kirjoihin. - No okei, mene sitten Viikatemiehen juttusille, Elvis sanoi ja halasi Villeä hyvästiksi ja jatkoi: - Hän voi myöntää tai evätä sinulta paluun. Mutta muista, ettei kukaan tunne sinua maan päällä, kun palaat sinne. Eikä se tie ole ihan niin yksinkertainen ja vaaraton kuin matka tänne päin. Saatat jäädä Tuonelan virran rannoille ikuisiksi ajoiksi haahuilemaan. Tänne päin takaisin et voi sieltä kääntyä. Noh, toivotan sinulle kaikkea hyvää ja onnea valitsemallasi tiellä!
Ville ajatteli, että olipa hienoa saada tavata Elvis. Toivottavasti tämä ei pyyhkiydy mielestäni milloinkaan.
Ville tapasi Viikatemiehen pilvenreunalla ja aneli lupaa palata takaisin elämään. Hän selitti uudelleen samat asiat, joita oli toistellut jo Elvikselle. Viikatemies kuunteli ja nyökytteli ja myönsi tempaisseensa Villen hiukan hätäisesti, ehkä. Niinpä Ville sai luvan uuteen yritykseen maan päällä. Hän ei kuitenkaan voisi olla enää se sama vanha Ville-ukko, joka jo oli kuollut, sillä ei kuolleita henkiin herätetä, ellei joku käytä haudantakainta. Sen sijaan hänen sielunsa palaisi elävien kirjoihin nuoren, tuntemattoman Villen hahmossa.
- Joudut vaeltamaan Tuonelan virran rantaa ja ylittämään virran kapeaa kannasta pitkin. Ylityksen aikana voi tapahtua outoja asioita. Saatat kuulla kaunista laulua, mutta älä jää kuuntelemaan. Matkan varrelle on jäänyt muutamia onnettomia sieluja, mutta toivottavasti et tapaa heitä, sillä he vain yrittävät riistää sinulta elämänvoimasi. Se on nimittäin ainoa tapa selviytyä pois, jos voimat sattuvat uupumaan kesken matkan. Vältä myös katsomasta Tuonelan virran mustaa joutsenta. Se on majesteettisen kaunis, mutta se lumoaa orjakseen jokaisen, jonka kanssa se onnistuu saamaan katsekontaktin. Niin että älä vaan jää tuijottamaan sitä! Monet ovat jääneet ja nyt heidän luunsa vaalenevat virran pohjassa. Olikohan vielä jotain muuta... hmmh... ihan kuin olisin unohtanut jonkun asian, mutta ei nyt tule mieleen... niin että onnea matkaan! Näillä sanoilla Viikatemies hyvästeli Villen ja sanoi: - Vielä me tavataan, elleivät luusi nyt sitten päädy Tuonelan virtaan.
- Olipa rohkaisevaa, ajatteli Ville ja niin hän kääntyi lähteäkseen kohti Tuonelan virran rantaa. Viikatemies sen sijaan kaiveli taskustaan kännykän soittaakseen taas muutaman puhelun. Sitten hän muisti, että olisi pitänyt varoittaa Villeä siitä sinisestä sumusta.
Kävelymatka virran rantaan oli rauhallinen eikä Ville tavannut matkalla ketään. Myös Tuonelan virran ylityspaikka näytti autiolta. Ville tunsi vatsassaan viiltävän kihelmöivää jännitystä. Reippaasti nyt, hän ajatteli ja lähti laskeutumaan portaita kohti kylmää sinistä sumua.
Tällä välin maan pinnalla:
Elämä jatkui Elbonian kaupungissa ikävissä merkeissä: Rüdiger ja Rebekka von Schlottersteinin pojat Leevi ja Veeti olivat kadonneet. Myös Kerttu HowMany tuli tarjoamaan apuaan ystäväperheelle. Yllättäen Burton von Himpula kertoi nuorimman lapsensa niin ikään kadonneen salaperäisellä tavalla. Nyt oli jotain outoa tekeillä.
Rüdiger arveli, että mielipuolinen Tohtori Kaalinpää oli ryöstänyt lapset, mutta Burtonin mielestä se oli kaukaa haettu ajatus.
- Entäs se teidän robotti? Sehän on vieläkin karkuteillä, eikö vain? vihjaili Burton.
- Minä luotan AK-47:ään, koska olen itse ohjelmoinut sen suojelemaan perhettäni, vastasi Rüdiger. Se on varmasti joutunut etälamauttimen uhriksi.
- Miten voit olla niin varma, epäili Burton ja piti mielessään Rüdigeriä säälittävänä ääliönä, sillä AK-47 oli tappajan maineessa maailmalla.
Rebekka ja Rüdiger saivat paljon tukea koko yhteisöltä ja erityisen paljon tietysti Rüdigerin äidiltä ja enolta, jotka muistivat vielä, miten Tohtori Kaalinpää oli aiemmin pitänyt simejä vankinaan ja tehnyt heillä kokeita. Heidän mielestään oli hyvin todennäköistä, että asialla oli jälleen tämä äskettäin vankilasta karannut hullu tiedenainen.
Vlad Dracula oli pahoillaan, etteivät etsintäpartiot olleet löytäneet jälkeäkään lapsista, mutta yritti pitää Rüdigerin mielialaa yllä lupaamalla jatkaa omia öisiä lentojaan. Lepakon muodossa hän pystyi lentämään hiljaa ja huomaamatta yön pimeydessä. Rüdiger oli jälleen kerran oikeasti ylpeä ja iloinen vampyyrisukulaisistaan.
Koita jaksaa, rakas poikani, lohdutti Kreivitär von Schlotterstein Rüdigeriä ja lupasi uurastaa koko yön löytääkseen pienet kullannuput, omat pojanpoikansa. Yleensä niin neuvokas Rüdiger ei nyt tiennyt, mitä hän voisi tehdä ja pelkkä odotteleminen sai hänet hulluuden partaalle.
Rebekka oli murheen murtama ja aivan sekaisin huolesta. Pahinta oli, ettei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa. Hän laittoi useita katoamisilmoituksia nettiyhteisöjen sivuille ja yritti olla vaipumatta epätoivoon. Hän sai paljon tukea myös aivan ventovierailta.
Aika kului ja joka ainoa päivä Rebekka tarkisti postin. Hän odotti jonkinlaista lunnasvaatimusta tai edes jotain, hän ei itsekään tiennyt mitä. Postilaatikosta löytyi kuitenkin vain kasa laskuja.
Samaan aikaan toisaalla:
Voi kunpa joku laittaisi nämä taaperot nukkumaan!
Jatkuu seuraavassa osassa....
