Oudot miehittämättömät purjeveneet lipuivat jälleen lahdenpoukamassa eikä kukaan tiennyt, mistä ne aina ilmestyivät tai minne ne katosivat. Aurinko oli noussut pilvettömälle taivaalle ja rauha olisi ollut rikkumaton - ilman tuota kauheaa musiikkia. Aina sama loppumaton jumputus. Miten se muka sopii tähän maisemaan?

 

 

Eräs nuorukainen lepäsi talonsa seinustalla varjoisalla penkillä. Hän nukkui umpiunessa.

 

 

 

Hänen huulillaan karehti vieno hymy, tai hetkinen... ei sittenkään, sehän on irvistys. Hän liikehtii levottomasti, sillä hän näkee painajaista.

 

 

 

Kellariluolassa olisi muuten ollut hämärää ellei siniset sähköpurkaukset olisi valaisseet tilaa kirkkaasti. Aleksi vääntelehti energiavirtojen sykähdellessä hänen lävitseen. Hän oli vähällä menettää tajuntansa, mutta tunsi samalla vahvistuvansa virran vaikutuksesta.

 

 

 

Käsittelyn päätyttyä Aleksia kuvotti. Päässä jyskytti ja olo oli kuin katujyrän alle jääneellä.

- Voi minun pääni... se halkeaa, hän valitti.

 

 

 

- Kas niin, tulehan lepäämään, sanoi robotti HK-47 Aleksille, tuo oli viimeinen kerta. Nyt olet saanut uuden kyvyn ja voit nähdä ja kuulla asioita, joita eivät muut kykene havaitsemaan. Tämä oli Tohtori Kaalinpään huikein keksintö, mutta valitettavasti en osaa neuvoa sinua, miten sen kanssa eletään. Tämä on näet ensimmäinen kokeilu laatuaan ja varmasti myös viimeinen, koska Kaalinpää on kuollut. Toivottavasti saat uusista ominaisuuksistasi iloa ja hyötyä. Nehän tulevat täysin voimaan vasta kasvaessasi aikuiseksi.

 

 

Sitten HK-47 kehui, miten hyvin Aleksi oli kestänyt rankat hoidot ja teki tälle juustovoikkarin, mikä tulikin tarpeeseen. Kun Aleksi alkoi syödä, kuvotus helpotti. Kesken syömisen Aleksi kuitenkin kuuli tööttäävän äänen. Se ei hellittänyt vaan jatkui vähän väliä: tööt-tööt ... tööt-tööt.

 

 

Silloin Aleksi heräsi penkillä kotinsa edustalla kadulta kuuluvaan tööttäykseen ja hieroskeli silmiään: - Olipa todentuntuinen uni ja nyt on niin outo olo! Miten minä tähän olen joutunut? hän ihmetteli. - Joka paikkaa kolottaa ja särkee. Mitenkähän pitkään olen nukkunut tässä? Nythän taitaa olla iltapäivä jo, hän mutisi itsekseen. Sitten hän huomasi kimppakyytiauton tulleen.

 

 

 

Koska kimppakyyti oli tullut noutamaan, Aleksi istahti autoon heikosta olosta huolimatta. Hän ei tiennyt, mikä päivä tänään oli. Kummallinen uni vaivasi hänen mieltään. Oliko se sittenkään pelkkää unta?

 

 

- Miten kauan minä oikein olen ollut poissa? Ei tämä viimeksi tällaiselta näyttänyt, tuumi Aleksi hämmästyneenä nähdessään uuden uljaan Crazy Mouse Cafén. - Mahtaa olla liiketoiminta kovassa kasvussa, hän päätteli.

 

 

Tontilla olleen vanhan rakennuksen alta oli paljastunut kellarikuoppa, johon nyt oli tehty espressotiski. Kahvilanpitäjä maisteli espressoa mietteliäänä uutuuttaan kiiltelevien pöytien keskellä. Asiakkaista ei ollut tietoakaan, mutta silti hän laskeskeli voittoja, tulevia voittoja, rahasäkin kuvat mielessään.

 

 

Tähän saakka ainoat säkit, joita hän oli saanut kanniskella, olivat roskasäkit.

 

 

Aleksi veti työvaatteet päälle ja käveli ihmeissään uuden ravintolasalin poikki. Se sijaitsi yläkerrassa, jossa oli myös biljardi- ja muita pelipöytiä. - Onpas tänne sijoitettu paljon kasvejakin. Mistähän Ville on saanut rahaa tähän kaikkeen? On varmaan ottanut velkaa, arveli Aleksi.

 

 

Koska ravintola oli isompi kuin ennen, sinne oli palkattu myös uutta henkilökuntaa. Tätä tyttöä piti vähän ojentaa, kun ei ymmärtänyt viedä roskia tarpeeksi usein. Vaikka simit eivät juuri muuta teekään, kuin vievät roskia... Nooh, liiasta kantamisesta saa tietysti krampin kyynärpäähän.

 

 

Reetta seurasi hiukan kateellisena varaustiskin takaa, kuinka Aleksi sai kutsun Villen kotiin. Aleksi tunsi olonsa vaivautuneeksi, mutta ei tohtinut kieltäytyäkään. Aleksin mielestä Villessä oli jotain erilaista. Hän ei ollut entisellään.

 

 

Kun Aleksi saapui Villen luokse, tämä toivotti hänet kädenpuristuksella tervetulleeksi. Silloin Aleksi tunsi hyytävän viiman kulkevan lävitseen. Kosketuksen aikana hänelle valkeni, että Villen keho olikin vain kuori, jonka sisällä piilotteli demoni. Aleksi yritti hymyillä reippaasti, jottei demoni vain huomaisi tulleensa paljastetuksi.

- Tämäkö nyt on se uusi kyky, jonka olen saanut, Aleksi pohti järkyttyneenä.

 

 

Ville tarjosi Aleksille ylennystä hovimestariksi ja lupaili tälle nopeaa urakehitystä. Aleksi oli olevinaan kiinnostunut, kun Ville esitteli ideoitaan liiketoiminnan kehittämiseksi, mutta todellisuudessa hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Hän mietti, mitä oikealle Villelle oli tapahtunut. Sitten paikalle saapui Usko Kallonen, joka oli myös kutsuttu vieraaksi. Tai pikemminkin hän oli itse kutsunut itsensä.

 

 

Usko Kallonen oli innostunut politiikasta ja puuhasi uutta puoluetta. Hän keräsi nimiä ja hankki uusia jäseniä puolueeseensa.

- Voiko olla tylsempää tyyppiä, Aleksi ajatteli ja haukotteli tympääntyneenä, sillä häntä ei politiikka kiinnostanut ollenkaan. Hän päätti liueta paikalta heti sopivan tilaisuuden tullen, sillä häntä pelotti, että Villen ruumiin haltuunsa ottanut demoni huomaisi hänen huomanneen.

 

 

Poliittisen kampanjan rahoitus oli vielä auki ja kampanjointi kallista puuhaa. Usko oli huomannut Villen komean ravintolan ja päätellyt, että Villellä täytyi olla paljon rahaa. Usko ja Demoni Daimon tulivat heti hyvin juttuun keskenään. He ikään kuin olivat samalla aaltopituudella. Hetkisen kuluttua he jo hykertelivät yhdessä suuria suunnitelmia. Taisivat huijata toinen toistaan.

 

 

 

- Teen sinusta pääministerin, jos minut valitaan presidentiksi, sanoi Usko ja sitten hallitsemme Elboniaa, keräämme veronmaksajilta rahaa ja, kun rahahanat on aukaistu, teemme ihan mitä meitä huvittaa, hah-hah-haa! Kaikki järjestyy kyllä aikanaan, saatpa nähdä! uhosi Usko.

- Hmmm... Täytyy olla varovanen, ettei juoni paljastu liian varhain. Sitä ennen pitää keksiä joku luonteva syy, miksi me olemme tekemisssä keskenämme. Nyt tiedän, voisin palkata sinut Crazy Mouse Cafén ravintolapäälliköksi, tuumasi Daimon.

 

 

Ennen suostumistaan ravintolapäälliköksi Usko päätti lähteä katsomaan paikkaa. Hän oli nyt vähän rahapulassa, joten työ kyllä kiinnosti häntä. Pitihän luurangonkin jotenkin elättää perhettään ja mitäpä ei hän olisi tehnyt poliittisen uransa eteen.

 

 

Heti ravintolaan saavuttuaan Usko tajusi, että kyseessä oli oikea kultakaivos.

 

 

Usko tutki ruokalistaa ja havaitsi sen hyvin laadituksi. - Taidanpa kokeilla kalaa, hän ajatteli.

 

 

Sitten hän meni keittiön puolelle ja kurkisteli kattiloihin: - Mitäs täällä kiehuu? Ai hernerokkaa.

 

 

Hän ei edes maistanut keittoa, vaan kaatoi sinne muitta mutkitta puoli pullollista valkoviiniä.

No varmaan nyt tuli tosi hyvää.

 

 

Kun keittiössä kokkailu alkoi kyllästyttää, Usko meni kokeilemaan onneaan pelipöytään.

-Tuo grupieeri on aika tutun näköinen, minä olen varmaan nähnyt hänet jossain, hän mietti heittäessään noppia ja suunnitteli pyytävänsä tämän mukaan uuteen puolueeseen.

 

 

Sillä aikaa salin toisella laidalla Reettaa jännitti, kun hän sai ohjata idolsvoittaja Petra HowManyn ja huippujalkapalloilija Vili Korventaan pöytään ja ottaa heiltä tilauksen. Reetta ajatteli, että oli ihanaa saada työskennellä tällaisessa suositussa ravintolassa, jossa näki julkkiksia.

Petra halusi syödä mahdollisimman kevyesti ja olisi tilannut munakkaan.

 

 

Vili oli kuitenkin luonteeltaan määräileväinen ja tilasi heille kummallekin sisäfilepihvin vastoin Petran toiveita. Petrasta se oli epämiellyttävää, mutta hän söi kiltisti pihvinsä, sillä hän ei halunnut pilata iltaa huomauttelemalla asiasta. Sen sijaan hän ylläpiti keskustelua urheilusta, joka oli heillä yhteinen mielenkiinnon kohde.

 

 

Kun oli syöty, Vili kertoi pitävänsä vain hyvästä musiikista. Hän naureskeli omahyväisesti Petran uravalinnalle ja ilmoitti mielipiteenään, etteivät Idolssikilpailut olleet hänen mielestään mistään kotoisin, koska sellaiseen kilpailuun osallistuivat vain ne, jotka eivät muutoin pääsisi pinnalle. Se oli viimeinen pisara Petralle, joka oli tehnyt kovasti töitä menestyksensä eteen. Vili sai Petran suuttumaan. Reetta sattui kuulemaan kaiken eikä ollut uskoa korviaan.

 

 

Petra päätti lohduttaa itseään ostamalla uusia koruja. Hän oli pettynyt, koska Vili oli niin hankala ja itseriittoinen simi. - Aina tietävinään kaiken paremmin. Nyt saa riittää, Petra puhisi päättäväisenä.

 

 

Joskus naisen on törsättävä. - Mikään ei piristä niin kuin uudet korvikset, tuumi Petra. Hän tulikin jo selvästi paremmalle tuulelle.

 

 

Sitten Petra sattumalta törmäsi siihen sinipaitaan, jonka kanssa hän oli tanssinut Arjan ja Lassen häissä. Ohikulkija alkoi tuijottaa paheksuvasti, kun nämä kaksi flirttailivat keskenään. (Tämä tummatukkainen nainen ei mitenkään liity itse tarinaan vaan sattumalta nyt tuli ja jäi siihen toljottamaan heh-heh)

 

 

 

Petra oli päättänyt unohtaa Vilin ja etsiä uuden miehen. Hänellä oli illalla keikka, mutta sitä ennen hän ennätti käydä kuntosalin porealtaassa vähän virkistäytymässä. Kiinnostavia miehiä kyllä oli tarjolla, mutta kenet heistä Petra valitsisi?

 

 

Petra säteili päästessään esiintymään. Hän halusi antaa yleisölleen aina kaikkensa ja jälleen kerran keikka meni hyvin. Onnistumisen ilo paistoi hänestä. Tämä oli juuri sellaista työtä, jota hän halusi tehdä. Sitten Petra äkkäsi yleisön joukossa sen sinipaidan ja hänen sydämensä hypähti.

 

 

Esiintymispaikan takahuoneen sohvalle oli nyt käyttöä.

Aika hankalalta asennolta tuo minusta kyllä näyttää, mutta tyylinsä kullakin...

 

 

Nyt jätämme Petran hetkeksi rauhaan ja menemme seuraavaksi tutustumaan Slarkin ostamaan taloon, jota Reettakaan ei vielä ole nähnyt. Nuutin jätettyä Slark-poloisen heidän yhteinen merenrantatalonsa myytiin. Reetta oli päättänyt seurata isäänsä.

 

 

- Tässä se nyt on, virkkoi Slark tyttärelleen, uusi kotimme, jonka onnistuin hankkimaan edullisesti. Autokin jäi Nuutille, pahus vieköön. Mutta tällä tontilla on pari autovanhusta, joista voisin korjata meille menopelin. Eikö olekin loistavaa?

- Ah... öhhh... Mielenkiintoinen talo, paljon mahdollisuuksia, Reetta sopersi ääneen, jottei olisi pahoittanut isänsä mieltä. Itsekseen hän ajatteli kauhistuneena: - Järkyttävän huonokuntoinen vanha lato! Hirveitä autonromuja!

 

 

 

Slarkin hankkima talo ei ollut kauneudella pilattu ja se sijaitsi kaukana kaupungin ulkopuolella. Lähistöllä ei ollut muuta kuin jätteenpolttolaitos, jonka piipusta tupruttava pahanhajuinen savu oli noennut ikkunat ja liannut seinät harmaiksi. Happosateet olivat saastuttaneet maan ja kaikki kasvit olivat kuolleet.

 

 

- Voi ei, tämä on kuin kummitustalo. Minua pelottaa mennä sisään, Reetta epäröi. Mutta Slark marssi reippain askelin portaat ylös. Hän oli jo käynyt paikalla aiemmin tekemässä pientä remonttia.

 

 

Sisään tultuaan Reetta pani merkille ensimmäisenä olohuoneen vanhat tapetit ja kulahtaneen kokolattiamaton sekä eriparia olevat huonekalut, jotka oli kerätty ilmaiseksi kierrätyskeskuksesta (ja sen kyllä huomasi).

 

 

 

Reetta piteli nenäänsä, sillä talossa haisi ummehtuneelta. Osa muuttolaatikoista oli vielä purkamatta.

 

 

 

Työhuoneeseen oli tuotu vanha autonpenkki, joka oli nostettu leca-harkkojen varaan. Täälläkin oli upottavan pehmeä kokolattiamatto. Oikea pölypunkkien paratiisi. Reetta puisteli päätään ja huokasi.

 

 

 

Seuraavaksi Reetta halusi nähdä yläkerran. Portaat narahtelivat hänen allaan, kun hän lähti hitaasti kapuamaan ylös varoen jokaista askelmaa.

 

 

- Tämä on varmaan minun huoneeni, Reetta ilahtui päästyään yläkerran pieneen makuuhuoneeseen, jossa oli ruusukuvioiset tapetit ja vaaleanpunaiset verhot. - Onhan se ihanaa, että minulla on vihdoin oma huone, hän tuumi ja tarkisti samalla, saako oven lukkoon. Oven sai lukkoon, mutta tuskin se mitään auttaisi, jos talossa kummitteli. Haamut pääsisivät kuitenkin kulkemaan seinien läpi.

 

 

Yläkerran käytävästä johti monta ovea eri huoneisiin. - Mitähän täällä on, Reetta mietti uteliaana ja avasi oven seuraavaan huoneeseen.

 

 

Hän saapui huoneeseen, jossa oli leveä parisänky ja naistenvaatteita tangolla. - Kenenkähän vaatteita nämä ovat? Tietääkseni isä on vain gay eikä ollenkaan transu. Onkohan nämä jääneet edelliseltä asukkaalta? ihmetteli Reetta. Hän huomasi, että kaapin alla oli pari pajukoria, joista toisessa oli vaatteita mutta toisessa vanha pergamenttikäärö.

 

 

 

Palaamme vielä hetkiseksi Crazy Mouse Cafén tontille.

 

Hirveän hyvä noita Isobel oli tullut tarkistamaan, pitikö hänen kuulemasa huhu paikkansa ja oliko kahvila-ravintolaa isännöimässä simiksi naamioitunut demoni.

 

 

Demoni Daimon tunsi Isobelin jo entuudestaan ja inhosi tätä. Taisipa vähän pelätäkin, sillä Isobelilla oli vahvat taikavoimat hallussaan.

 

 

 

Demoni Daimon veti yllättäen taikasauvansa esiin ja alkoi noitua Isobelia pois.

 

 

 

Isobel pystyi kuitenkin vastustamaamaan Daimonin loitsua ajatuksen voimin. Isobel luki Daimonin mieltä kuin avointa kirjaa ja sai selville, missä Villeä pidettiin vankina.

 

 

Adorata oli vanginnut Villen sielun ja piti sitä vankinaan, mutta nyt hän oli päästänyt tämän jälleen jaloittelemaan ja tarjosi tälle sielunruokana mansikkaleivoksen.

 

 

Ville pisteli leivoksen poskeensa hyvällä ruokahalulla, sillä eihän hän ollut saanut murkinaa pitkiin pitkiin aikoihin. Sielukin näivettyy ellei sitä välillä ruokita.

 

 

Ville oli päättänyt puhua itsensä vapaaksi ja selitti, miten turhaa Adoratan oli yrittää saada häntä ihastumaan itseensä, mutta Adorata ei näyttänyt olevan puheliaalla tuulella. Adorata oli apeana, koska hänen suunnitelmansa ei selvästikään toiminut.

 

 

Vaikka Ville oli päättänyt pysyä rauhallisena, häntä alkoi lopulta kuitenkin suututtaa, kun Adorata oli niin itsepäinen. Ville ei tainnut vieläkään täysin käsittää, että Demoni Daimon piti ensin saada häädetyksi pois, ennen kuin hän pystyisi palaamaan omaan ruumiiseensa.

 

 

Adorata oli oikeastaan pahoillaan siitä, että Ville oli niin kertakaikkisen onneton vankeudessa ja päätti päästää tämän kävelylle vähän ulkoilemaan.

 

 

Kuinka ollakaan Ville tapasi taas vanhan tuttavansa Viikatemiehen. Tavanomaisten tervehdysten jälkeen Viikatemies sanoi: - Vinkkasin ystävälliselle noita Isobelille, mitä on tapahtunut. Hän ehkä voi auttaa asiassasi. Hän ja Demoni Daimon ovat vanhoja vihollisia keskenään... Tuota noin, kuinkahan tämän sanoisin, Viikatemies jatkoi, tehdäänkö diili? Minusta olisi myös mukava olla elävien joukossa joskus. Se olisi ikään kuin lomaa minulle. Jos palkkaat minut ravintolaasi töihin, niin lupaan yrittää auttaa sinut pakoon Adoratalta. Haluaisin ansaita rahaa ja olla niin kuin muutkin. Se olisi mukavaa vaihtelua tähän yksitoikkoiseen kuolleiden noutamiseen.

 

 

Jatkuu...