Eräänä aikaisena aamuna Ville katseli jälleen komeasti uudistunutta Crazy Mouse Caféta.
- Kylläpä olen joutunut ahdinkoon tämän kanssa. Kolmas kerros on vielä tyhjänä eikä tuota mitään. voisinkohan vuokrata sen jollekin ulkopuoliselle yrittäjälle, vai mitähän sinne keksisi? ajatteli Ville.
- On tämä kyllä pompöösi rakennus. Oikea ökytalo! Muistelen aikoja, jolloin olin pikku pikku kuppilan onnellinen omistaja. Silloin kaikki oli vielä hyvin. Nyt huolet painavat niin, etten pysty enää nukkumaan öitä kunnolla, marmatti Ville. Hän tiesi luissaan ja ytimissään, ettei tämä ollut ihan sitä, mitä hän elämältä toivoi.
- Tarvitsisin pussillisen hyviä ideoita, Ville tuumi, kääri hihansa ja käveli päättäväisin askelin sisään kutsuakseen työntekijät töihin ja aloittaakseen uuden työpäivän.
Palattuaan jälleen kotiin, Ville sai sähköpostia Viikatemieheltä, joka ilmoitti, ettei enää aikonut tulla töihin. Hänellä oli kuulemma muita kiireitä niin paljon, ettei jaksanut enää seistä kahvitiskin takana. - Hmmph, eipä tuo ollut mikään yllätys, hymähti Ville itsekseen. Hän oli jo osannut odottaa jotain tällaista, koska asiakkaat olivat valittaneet Viikatemiehestä. Hänen olemuksensa oli pelottava ja käytöksensä tylyä.
Myös Usko Kalloselta oli tullut lyhykäinen viesti. Hän ilmotti palkanneensa kampanjapäällikön, kiitti kohteliaasti Villeä tuesta ja kehotti äänestämään tulevissa vaaleissa.
- Ja siinäkö kaikki? Entäs ne tarjoilut Crazy Mousessa sitten? Röyhkeä tyyppi! Kylläpäs tuntuukin hyvältä päästä hänestä eroon, tuumi Ville, sillä hän ei ollut ollenkaan kiinnostunut politiikasta. Se oli hänestä likaista peliä. Simin pitää elää niin, ettei tarvitse jälkeenpäin hävetä, oli Villen johtoajatus.
Sillä välin hirveän hyvä noita Isobel keitteli taikaliemiään kotonaan. Hän oli päättänyt voittaa Villen sydämen ja saada tämän omakseen.
Isobel oli umpirakastunut ja muisteli onnellisia hetkiä allashuoneella. Heillä oli ollut niin ihanaa...
Isobel oli kutsunut Villen syömään ja valmisteli illallista keittiössään. Isobel tiesi, että Ville oli kasvissyöjä ja halusi tarjota tälle ikimuistoisen aterian.
- Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, tuumi Isobel ja lisäsi keittoon mausteita. Jos mikään muu ei auttaisi, hän käyttäisi lemmennostattajaa, jota hän oli aiemmin keitellyt noidankattilassaan. Se oli kuitenkin vasta viimeinen vaihtoehto. Olisi mukavampaa, jos rakkaus syttyisi luonnollisella tavalla. Luomurakkautta, pliis! Isobel arvosti luonnonmukaisuutta.
Ruokapöydässä Isobel vasta huomasi, kuinka kiljuva nälkä hänellä oli. Hän lappoi vakavana keittoa niin kovalla kiireellä suuhunsa, että Villeä hymyilytti.
- Ihan kuin et olisi ennen ruokaa nähnyt, hän naureskeli.
Ville piti heti Isobelin kodista ja varsinkin makuuhuone oli hänestä tyylikäs. Isobel pyysi häntä jäämään yöksi ja Villehän jäi. He viihtyivät hyvin yhdessä, mutta Villeä arvelutti silti, uskaltaisiko hän luottaa Isobeliin. Noita on aina noita, vaikka olisi hyväkin sellainen.
Heti aamun valjettua Ville lähti Isobelin luota uudella näppärällä urheiluautollaan. Hän oli vaihtanut sen Hummerin pois, koska piti sitä liian isona ja kömpelönä.
Villen toiveisiin oli ilmestynyt halu mennä kihloihin Isobelin kanssa. Loistavaa!
Isobelilla oli toinen, vähän isompi noidankattila takapihallaan. Siellä hän harjoitteli uusia taikareseptejä Villen lähdettyä.
Eräänä iltana Crazy Mouse Caféhen asteli tutunnäköinen nuorimies. Hän oli kunnianhimoinen, aikoi menestyä elämässä ja päästä vielä pitkälle. Hänen haaveenaan oli omistaa liikeyrityksiä, juuri sellaisia kuin tämä hieno kahvila-ravintola.
Hän pelasi Villen ja Uskon kanssa bilistä ja jutteli hyvin vapautuneesti ja tuttavallisesti haaveistaan.
- Kylläpä Roope on nyt aikuistuttuaan kovasti isänsä näköinen, mietti Ville, saisinkohan tämän ravintolan myydyksi hänelle?
- Saisinkohan hänet houkuteltua puolueeseeni tekemään vaalityötä hyväkseni? mietti Usko.
Mutta Roope vain keskittyi lyöntiinsä. Hänellähän oli omat suunnitelmansa.
Tässä Niko ja Roope HowMany, isä ja poika, vierekkäin lukemassa. Hehän olivat todellakin kuin identtiset kaksoset.
Niko saapui tapaamaan sisartaan Petraa ja he halasivat lämpimästi.
He olivat tuskin ennättäneet tervehtiä, kun Petra jo alkoi pulputtaa uudesta ihastuksestaan, Kristian Karista:
- Hän on ihmeellinen ja luulenpa että olen rakastunut, Niko, voitko kuvitella? Eikö elämä olekin joskus ihmeellistä? Kaikki voi muuttua hetkessä.
- So what else is new, huokasi Niko, joka oli jo tottunut siihen, että sisarella vaihtuivat poikaystävät alinomaa.
- Eräänä iltana hän vain seisoi ovellani ja rakastuimme heti, Petra kertoi.
Niko mietti, missä yhteydessä hän oli kuullut Kristian Karin nimen, sillä se kuulosti jotenkin tutulta. Hänen ei tarvinnut kuitenkaan miettiä pitkään, sillä Petra selitti innoissaan:
- Kristian on myös jalkapalloilija kuten edellinenkin poikaystäväni, mutta aivan erilainen luonteeltaan. Hän aikoo vaihtaa alaa heti, kun jotain parempaa ilmaantuu.
- Hän on aivan jalkapalloilijan näköinenkin, tuumi Niko.
Petra jatkoi vielä: - Siitä illasta lähtien olemme tavanneet joka päivä ja meillä on aivan fantastista. Olemme hirveän rakastuneita toisiimme.
Satoi kaatamalla, kun Petra eräänä syksyisenä päivänä saapui ensi kertaa Kristianin talolle. Hän ihastui heti talon vanhaan koristeelliseen tiilimuuriin ja romanttiseen pihakaivoon.
Petra hyppeli innoissaan vesilätäkössä ja Kristian puisteli päätään: - Voi Petra, Petra, kasvaisit nyt aikuiseksi! Tai älä sittenkään. Rakastan sinua juuri tuollaisena.
Niinpä he roiskivat toinen toisensa aivan märäksi ja nauroivat onnellisina.
Sisälle tullessaan Petra ilahtui huomattuaan, että Kristianilla oli piano. Hän päätti näyttää, kuinka häneltä luonnistuu soittaminen. Kristianin mielestä Petran soittoa oli nautinto kuunnella ja hän alkoi tanssahdella tahdissa.
Niin kului ilta ja tuli seuraava aamu. Mitenkähän tuolla tuon punaisen katon alla on pärjäilty?
Kristian oli jo herännyt, mutta Petra oli vielä unessa. Kristian mietti asioita. Hän rakasti Petraa eikä halunnut menettää tätä.
Heti Petran herättyä Kristian ehdotti yhteenmuuttamista eikä Petralla ollut mitään sitä vastaan. Kyllä sen vain jotenkin luissaan ja ytimissään tietää, kun löytyy se oikea. Pian he alkoivat jo suunnitella häitä.
Kaukana, kaukana kaupungin laidalla, aivan jätteenpolttolaitoksen vieressä, seistä könötti vanha ja ränsistynyt autiotalo, jossa oli alkanut tapahtua kummia.
Aamulla juuri auringon nousun aikoihin Slark makasi sängyllä silmät puoliummessa poissaolevan näköisenä, kun hänen tyttärensä Reetta juoksi kovalla kiireellä huoneeseen.
- Isä, isä, mikä sinun on? Hei herää, herää! Reetta huusi, mutta isä ei liikahtanut. Hän hymyili vain kahjoa hymyä ja mumisi jotain sekavaa. Kreivitär von Schlotterstein oli huumannut hänet edellisyönä.
Reetta sai ravistella isäänsä moneen kertaan ennen kuin tämä lopulta heräsi. Sitten Reetta kertoi, että heidän pitäisi muuttaa muualle ja että kellarissa oli salainen aarrekammio, jossa oli röykkiöittäin kultaa ja jalokiviä. Eihän Slark uskonut vaan luuli hourivansa. Hänen päässään jyskytti kymmenen pientä bongorumpua ja maailma pyöri silmissä. Hän pyysi Reettaa toistamaan.
Reetta kertoi uudelleen ja vannoi ja vakuutti kaiken olevan totta. Asiassa oli vain yksi mutta: myös vampyyrit havittelivat aarretta. Silloin Slarkin leuat loksahtivat ja hän halusi nähdä itse omin silmin, mitä kellarissa oli.
Samalla kun he laskeutuivat kellariin, Reetta selitti, että heidän olisi toimittava nopeasti ja siirrettävä aarre muualle, koska aikaa ei luultavasti olisi kovin paljon. Slark ei vieläkään käsittänyt, miten kellarissa muka voisi olla mitään salaista kammiota. Hän oli itse tutkinut kellarin ja siellä oli vain vanhaa käyttökelvotonta rojua.
Kellarissa oli hämärää ja kesti kotvasen ennen kuin silmät tottuivat näkemään. Vasta huomatessaan kirjahyllyn takana oviaukon, Slark viimein alkoi uskoa Reettaa.
Slark ja Reetta häikäistyivät näkymästä, joka odotti heitä kirjahyllyn takana. Slark päästi pitkän vihellyksen hampaidensa raosta.- Jiihaa, olemme rikkaita, hän kiljaisi. Kasoittain kultakolikoita, lautasia, pikareita ja kallisarvoisia koruja. Lattialla lojui myös muutamia kultaharkkoja.
Sekä Slark että Reetta kahmaisivat taskunsa heti täyteen kultarahoja. Reetta oli juuri ostanut käytetyn moottoripyörän suurella vaivalla ansaitsemillaan roposilla. Nyt hän voisi vaihtaa sen uuteen.
- Isä, vampyyrit tulevat hakemaan tätä aarretta. Meidän on parasta häipyä täältä niin pian kuin mahdollista, sanoi Reetta.
- Niin, mutta emme halua herättää huomiota äkkirikastumisella, emmehän, vastasi Slark.
Sitten Reetta vasta huomasi, että kammiossa oli myös tuhkauurna. - Kenenkähän viimeinen leposija siinä on? Mutta ei hän jäänyt sitä miettimään sillä nyt ei ollut aikaa tuhlattavana.
Reetta ja Slark olivat päättäneet tilata matkan vielä samalle päivälle. He voisivat sitten lomakohteessa selata vapaita asuntoja ja taloja. Ei ollut mitään kiirettä valita uutta asuinpaikkaa, mutta sen pitäisi olla kaukana täältä, jotteivät vampyyrit löytäisi heitä. Vihdoinkin heidän onnensa oli kääntynyt!
Seuraavaksi Reetta soitti Villelle ja ilmoitti lopettavansa työt Crazy Mouse Caféssa koulukiireiden takia. Ville oli tietysti kovin pahoillaan tästä yllättävästä käänteestä, sillä hän oli aina pitänyt Reetasta. Hän kyseli, oliko hän tehnyt jotain väärin ja mitä hän voisi tehdä, jotta Reetta jäisi. Eihän Reetta voinut todellista syytä kertoa. Niinpä hän vain sanoi muuttavansa ehkä toiselle paikkakunnalle.
- Kylläpä olen iloinen tästä motskarista, sillä nyt koulumatka sujuu nopeasti, Reetta iloitsi. Ja ennen kaikkea pääsen kotiin takaisin paljon ennen kuin tuo hidas koulubussi, joka kiertää koko kaupungin ennen kuin se vihon viimeisenä tulee tänne peräkylälle.
- Oho, koulubussi tulikin juuri samaan aikaan kuin olen lähdössä. Osaankohan minä ajaa tätä? Onneksi moottori käynnistyi heti ensi yrittämällä, Reetta mutisi itsekseen. Kaikki lapset kurkkivat bussin ikkunasta ihaillen kauniisti kiiltävää punaista moottoripyörää. Reetta oli heidän mielestään tosi cool. He eivät arvanneet, että Reetta oli päättänyt marssia suoraa päätä rehtorin kansiliaan ja erota koulusta.
Kun Reetta oli lähtenyt, talon takahuoneessa kuului puff... ja sen jälkeen pieni mätkähdys, kun joku tuntematon simi tömähti pehmeästi matolle. Hän näytti ilmaantuneen huoneeseen tyhjästä.
- Aiotte siis ottaa aarteen ja lähteä lätkimään ihan tuosta vain! Se on minun aarteeni ja kiellän teitä kajoamasta siihen, tämä tyhjästä ilmestynyt nainen huusi Slarkille päin naamaa.
- Hetkinen, kuka sinä olet? Mitä se aarre muka sinulle kuuluu ja sitä paitsi mistä sinä siihen tulit? tivasi Slark pelästyneenä. Hän luuli näkevänsä harhoja, mutta tämä nainen oli kuitenkin oikeasti verta ja lihaa eikä kuvitelmaa.
- Minä asuin täällä jo ennen kuin te Reetan kanssa ilmaannuitte. Jouduin muuttamaan ullakolle teidän takianne. Onneksi osaan aineettoman siirtymisen taidon. Opettelin sen aikoinaan Kaukoidässä ja siitä on ollut paljon hyötyä, nainen alkoi jaaritella.
- Mutta kuka sinä olet? Slark tivasi kiihtyen koko ajan vain enemmän ja enemmän. Hänellä ei ollut aikomusta antaa tälle tunkeilijalle kolikkoakaan aarteesta. Menköön matkoihinsa, mokoma.
- Olen Linda, jos sinun on pakko saada tietää nimeni, nainen puuskahti. Huomasitte varmaan miesvainajani uurnan siellä kellarissa käydessänne.
- Ai hei Linda. Ne on sitten varmaan sinun vaatteitasi siellä yläkerran kaapissa, Slark totesi nolona. - Mutta miksi olet pysynyt piilossa koko ajan? hän ihmetteli.
- En halua, että kukaan tietää olinpaikkaani. Olen näet etsintäkuulutettu vanhojen juttujen takia, etkö sinä muka tunnista minua? kysyi nainen.
Rakas lukija, tunnistatko sinä tämän naisen? Jos olet lukenut äskettäin toisen tuotantokauden jaksoja, niin varmasti muistat Linda Meripuron. Hiukset on hiukan toisella tavalla ja hän on vanhempi, mutta sama Lindahan se siinä. Hän pääsi pakenemaan poliisia ja on siitä lähtien piileskellyt.
Reetta ei viipynyt koulussa pitkään. Hän oli vain käynyt ilmoittamassa vaihtavansa koulua. Kun hän tuli kotiin, hän hämmästyi löytäessään aivan vieraan naisen nukkumassa sohvalla.
Kuultuaan samat selitykset kuin Slark Reetta totesi: - No ilmankos siellä yhdessä kaapissa oli niitä vaatteita ja olen ollut kuulevinani narinaa aivan kuin askelia ullakolta. Kerran kuulin aivan selvästi aivastuksen ja luulin, että täällä kummittelee.
Reetta säikähti kuullessaan Lindan pakoilevan poliisia. - Iik, minähän voin joutua syytteeseen rikollisen suojelemisesta, hän parahti, enkä kestäisi joutua kaltereitten taakse.
- No siksihän minä juuri piilottelen, koska en kestäisi vankilaoloja, Linda huomautti.
- Kuulin, että olet tilannut matkan. Minä tulisin mukaanne, Linda ilmoitti sillä hän ei halunnut päästää aarretta käsistään ihan noin vain.
- No mutta eihän se käy päinsä, Reetta esteli sillä hän ei halunnut olla misään tekemisissä tämän kauhean naisen kanssa.
Silloin Linda lupasi opettaa Reetalle aineettoman siirtymisen taidon, jos pääsisi mukaan.
- Miten te muka jaksatte kantaa tuollaisen ison kultakasan kahdestaan? Sitä paitsi vampyyrit eivät etsi kolmehenkistä perhettä, isä, äiti ja tytär, niin että onhan siitäkin hyötyä myös teille, Linda vakuutteli ja kertoi tietävänsä vampyyreistä enemmän kuin Reetta tai Slark yhteensä.
- Totta, myönsi Reetta, ne lähtevät varmasti perään heti, kun huomaavat meidän vieneen aarteen. Olisi tosi siistiä osata aineettoman siirtymisen taito. Tule sitten mukaan.
- Haa, hienoa, ei muuta kuin menoksi. Pakkasin jo kapsäkkini valmiiksi, huudahti Linda.
Kun hämärä laskeutui, useita lepakoita alkoi kierrellä vanhan autiotalon ympärillä. Ne olivat vampyyreitä, jotka tulivat hiukan liian myöhään paikalle. Ne saivat huomata, että autiotalo oli juuri sitä - autio ja tyhjä. Ei jälkeäkään asukkaista eikä aarteesta. Vain heikko tuulenhenkäys leyhytteli inhottavaa löyhkää jätteenpolttolaitokselta.
Sillä välin Adoratan linna oli saanut keveän lumipeitteen. Talvi teki tuloaan ja lämpötila oli pudonnut pakkasen puolelle.
Sisällä linnassa oli kuitenkin lämmin tunnelma, kun Viikatemies ja Adorata potkivat footbagia.
Adorata oli kutsunut Viikatemiehen kylään, kun oli palannut Tuonelan virralta ja huomannut Villen paenneen. Viikatemies ei halunnut mainita, että oli auttanut Villen pakoon. Hänestä oli parasta pysytellä kohtuullisissa väleissä Adoratan kanssa. Tämä oli kuitenkin hyväntuulinen sillä hänen saalistusretkensä Tuonelan virralla oli ollut onnistunut ja hänen kokoelmansa oli karttunut monella mieleniintoisella sielulla.
Adorata oli päästänyt Demoni Daimonin pois säilytyspurnukasta ja tarjosi nyt vierailleen murkinaa.
- Ville siis johtaa siellä sitä ravintolaa. Mahtaako hän olla minkäänlainen johtaja. Tuskin hänellä on paljonkaan liikemiesvaistoa, päätellen siitä entisestä kurjasta pikku kuppilasta, totesi Demoni Daimon happamana.
- Olin siellä hetken aikaa töissä, mutta sellainen työ ei oikein ole minun heiniäni. Silti ihan hyvin siellä sujui, vastasi Viikatemies lyhyesti, vaikka tiesikin, että se ei ollut aivan sellainen vastaus, jonka Daimon olisi halunnut kuulla.
- Ja pah, puuskahti Daimon.
Hiukan myöhemmin Demoni Daimon vetäytyi yksikseen pihalle ja kaivoi esiin taikapallonsa katsoakseen siitä, mitä hänen ravintolassaan oikein oli tekeillä. Hän halusi myös tietää, miten Usko Kallosen vaalikampanja edistyi. - Oikeastaan en taidakaan välittää siitä ravintolasta enää, vaan haluan poliittiselle uralle. Se sopii luonteelleni paremmin, pohti Daimon, nyt vain täytyy keksiä jokin uusi keino, jolla voin päästä takaisin. Elämässä mikään ei tapahdu kahta kertaa samalla tavalla.
Jatkuu...
