Tässä on kuulkaa hyvät ihmiset nyt toisen tuotantokauden viimeinen osa.
Opettaja Saimi HowMany katseli tyytyväisenä poikaansa Roopea: - Äidin pikku kulta-Roope! Sinusta tulee vielä komea mies ja Niko saa olla ylpeä pojastaan. Miksei hän käy useammin katsomassa meitä? Taitaa ottaa lujille se opiskelu, Saimi päätteli ja silitti poikansa mustaa tukkaa.
- Pärjätäänhän me toki ilman Nikoakin, mutta taaperoikä kestää vain niin lyhyen aikaa. Niko ei tiedä, mitä hän menettää, huokasi Saimi ajatuksissaan. Roopelle hän kuitenkin vain hassutteli ja pelleili, sillä eihän pienen lapsen tarvitse äitinsä huolia kantaa. Saimi uskoi, että nauru on tärkeää ja jokainen lapsi on oikeutettu saamaan päivittäisen naurunsa.
Samassa talossa asui myös Nikon äiti Kerttu. Hän oli kovasti ihastunut pojanpoikaansa: - Sinä olet aivan saman näköinen kuin Niko sinun iässäsi. Mummin pikku veijari, kiedot mummin pikkurillisi ympäri. Olisipa Jussi-Vaari vielä elossa, hän opettaisi sinulle miesten juttuja!
Tuli Roopen syntymäpäivä ja hän kasvoi taaperosta kouluikäiseksi. Eikös Nikolla ollut aivan samanlainen tukka tuossa iässä? Tänä iltana Roope tapaisi vihdoin isänsä, joka oli lähtenyt opiskelemaan hänen ollessa vielä vauva. Niko tajusi sentään tulla poikansa synttäreille, vaikka olihan häntä siihen kyllä taivuteltu kahden naisen voimin.
Niko oli arastellut tulla käymään, sillä isyys teini-ikäisenä oli hänestä järkyttävän noloa. Hän halusi pitää Roopea ennemminkin veljenään kuin poikanaan. Kun pojat olivat ensin heitelleet palloa pihalla, he huomasivat tulevansa oikein hyvin juttuun. Roope halusi tietenkin tietää kaiken yliopistosta ja pikkupojan suora ihailu hiveli Nikon itsetuntoa. Hän huomasi, että olisi sittenkin mukavaa olla Roopelle kunnon isi ja opettaa kaikenlaisia kepposia ja muutakin elämänmenoon kuuluvaa. Niko ei halunnut enää jättää poikaansa kahden ylihuolehtivaisen naisen armoille.
Saimille Nikolta ei herunut sympatiaa. - Meistä ei koskaan tule oikeaa perhettä, Niko totesi kylmästi. - Nooh, ei se mitään. Kyllä meillä on asiat ihan hienosti näinkin, vastasi Saimi, joka romantiikkasiminä oli sitoutumiskammoinen. Eihän Saimi ollut muuta halunnutkaan kuin lapsen.
Kello alkoi jo olla paljon ja Nikon täytyi sitten lähteä takaisin kampukselle. Hän ei näköjään huomannut isänsä haamua, vaikka se meni hänen lävitseen. Sehän näytti yrmeältä. Mistähän Jussi nyt niin oli tyytymätön? Olivatko juhlat päättyneet siellä Elviksen taivaallisessa Gracelandissä, kun piti tänne tulla kummittelemaan? Ehkä tämä oli vain pikainen tarkistuskierros.
Niko saapui takaisin juuri sopivasti todistaakseen jälleen uutta Lassen ja Petran riitaa. Nikoa alkoi jo kyllästyttää näiden kahden ainainen eripura. - Toi on kyllä tosi lapsellista. Miksi te olette aina toistenne kimpussa? hän kysäisi happamasti. Rajoittaisitte nyt vähän. Ettekö tiedä, että se on viisaampi, joka lopettaa ensin?
- Ei millään pahalla, mutta Petra on niin täynnä itseään. Luulee olevansa jotain. Ihan sietämätön teeskentelijä, puhisi Lasse. - Hei, eihän tämän tarvitse vaikuttaa meidän väleihin. Olen riidoissa vain Petran kanssa, huomautti Lasse, mutta Niko ei halunnut kuunnella selityksiä. Käytyään kotona poikansa luona hänellä oli paljon tärkeämpiä juttuja mielessä ja Petran ja Lassen väliset riidat olivat hänestä nyt niin pikkumaisia ja yhdentekeviä.
- Jätät nyt minun siskoni rauhaan, onko selvä?! Hänellä on edessään tärkeä kilpailu eikä hän toden totta nyt tarvitse tuollaista häiriköintiä, Niko puuskahti kyllästyneenä Lassen aukomiseen. Lasse taisi vähän suutahtaa, mutta ymmärsi silti mennä pois sanomatta enempää.
Seuraavana aamuna Petra oli herännyt aikaisin ja yllätti toiset tarjoamalla herkullisen aamiaisen. - Noh Petra, etko itse syö mitään? kysyi Raakel mutustellen täytettyä croissanttia. - Minä jo söin laittaessani, valehteli Petra. Hän ei ollut syönyt muruakaan. - Tänään illalla mulla on sitten ne Idolssin karsinnat. Pitäkää mulle peukkua! pyysi Petra ja huone täyttyi iloisesta pulinasta ja puheensorinasta.
- Onneksi ei nyt ole näppyjä! Nyt kaikki peliin, Petra. Näytä niille! Petra psyykkasi itseään harjoitellen ilmeitä ja puhuen vakuuttavasti peilikuvalleen.
Pahaksi onneksi Petra ei ennättänyt luennolle eikä oikein ehtinyt tehdä muutakaan opiskeluun liityvvää. Hän kävi samoja kursseja Raidan ja Raakelin kanssa sillä heidän kaikkien pääaineena oli teatteritaide. Niinpä hän pyysi Raakelia kirjoittamaan esseen puolestaan. Itsekseen Petra ajatteli: - Raakel on niin paljon mua fiksumpi, että kukaan ei usko sitä mun esseeksi, mutta väliäkös tuolla, heh-hee.
Vihdoin koitti koelaulun hetki ja Petra päästettiin lavalle. - Näytä taitosi tyttö, ajatteli Petra, meni syteen tai saveen. Hänen äänensä soi vahvana ja hänellä oli onnistumisen tunne heti alusta alkaen.
Petra halusi tehdä kerralla lähtemättömän vaikutuksen ja eläytyi esitykseensä täysillä. Hän lauloi Bon Jovin vanhan hitin "It's my life, it's now or never, noone's gonna live forever, I only want to live while I'm alive...." Itse hän arveli ylittäneensä itsensä, mutta riittäisikö se tuomareille?
Tuomarit kommentoivat: - Vaikeahko mutta vaikuttava biisivalinta. Hyvin sä sen vedit. Olet parantanut tosi paljon edelliskerrasta... Petra otti tuomareiden kommentit vastaan tyynesti. Hän oli päättänyt painaa joka sanan tarkasti mieleensä ja ottaa opikseen niin paljon kuin vain mahdollista. Tällä kerralla tulikin enemmän kehuja kuin viimeksi. Tästä karsinnasta pääsisi kuitenkin jatkoon enää pari laulajaa ja hyviä kandidaatteja oli monta. Tuomarit halusivat enemmän harkinta-aikaa ja niin he lähettivät Petran kotiin odottelemaan. Lupasivat soittaa päätöksensä.
Petra otti kämpille saavuttuaan automaatista energiajuoman ja yritti pysyä rauhallisena, vaikka vatsanpohjassa oli menossa ilmeisesti perhosten pikamaraton. - Tein parhaani. Nyt ei voi muuta kuin odotella, hän tyynnytteli itseään, mutta ei pystynyt asettumaan aloilleen vaan käveli levottomana huoneesta toiseen. Sormenpäissä tuntui pistelyä ja päätä pyörrytti.
Petra ryntäsi puhelimeen heti, kun se oli kerran pirahtanut: - Haloo? Langan päässä oli Usko Kallonen: - Onneksi olkoon, Petra, sinut on valittu jatkoon. Saanko tulla käymään siellä vaikka onkin jo aika myöhä?
Mutta mitäs mitäs meidän Lasse, ilkeä piikittelijä-Lasse, tappelupukari-Lasse? Hän olikin salaa ihastunut Petraan ja vihelsi tämän huomaamatta hiljaa hampaidensa välistä. Tulihan se totuus siitä julki viimein: kun pojat kiusaa, niin ne tykkää oikeasti. Petra oli romantiikkasimi, johon kaikki simit tunsivat vetoa.
Tähän väliin on nyt pakko kertoa vielä toinenkin juoru: Raakel oli salaa ihastunut Lasseen. (Jaa-jaa, nuo muuttolaatikot olivat kyllä seisseet jo pari lukukautta tuossa seinän vieressä. Eikös niitä nyt voisi jo purkaa?)
Janitan mielestä Usko Kallonen oli outo ilmestys omituisine lakkeineen. Petra pahastui Janitan käytöksestä ja toivoi, ettei Usko huomannut. Petrahan oli aina romantiikannälkäinen. Nytkin hänen toiveissaan oli rakkaussuhde Uskon kanssa. Heistä olikin tullut jo hyviä ystäviä.
Usko oli kyllä onnellisesti naimisssa Nellinsä kanssa, mutta nuoren ja vetävännäköisen naisen ihailu oli liikaa. Niinpä sitten kävi niin kuin kävi: ihastus leimahti yhdessä rysähdyksessä tulenpalavaksi rakkaudeksi. Lasse näki kaiken, mutta teeskenteli välinpitämätöntä, vaikka mustasukkaisuus repi hänen sisintään kuin viiltävä veitsi.
Janita onnitteli Petraa uuden rakkauden johdosta. Petra oli vähän nyreänä, sillä nyt kaikki ajattelisivat, että hän pääsi jatkoon vain, koska hänellä oli suhde tuottajan kanssa.
Varsinkin Lasse oli entistäkin pahemmin Petran kimpussa ja laukoi "totuuksia" päin naamaa minkä kerkisi. Jännite heidän välillään kiristyi ja Petran oli aivan pakko ottaa taas kunnon kuristusote. Hän päätti löylyttää tämän kiusankappaleen kunnolla. Alkoi jo olla selvää, että nämä kaksi nauttivat fyysisestä kamppailusta keskenään. Se tuotti kummallekin outoa mielihyvää, mutta kumpikaan ei voinut myöntää sitä.
Lasse oli kiihdyksissään ja ilmoitti Nikolle saaneensa kertakaikkiaan tarpeekseen. - Voi voi en tiedä mitä sanoa, pahoitteli Niko. Käytte niin kovasti toistenne hermoille, että taitaa olla vikaa molemmissa. Ettekö voisi yrittää pysyä kaukana toisistanne?
Samaan aikaan tuntemattomassa maankolkassa:
Adoratan linnan pihalla oli kipera tilanne: Ville yritti epätoivoisesti pakoon, mutta tonttia ympäröi korkea aita, jota hän ei pystynyt ylittämään ilman apuneuvoja. Silloin Ville huomasi kauhukseen, että häntä tuijotti pihan perältä utelias punainen silmäpari. Lohikäärme oli irti ja valppaana.
Ville seisoi paikalleen jähmettyneenä lohikäärmeen edessä. Se oli pelottava ilmestys, kun se levitti siipensä ja nyökytti päätään. Onneksi se ei sentään syössyt kidastaan tulenlieskoja, mutta sen sieraimista tuprusi hiukan savua. Nyt piti ajatella nopeasti, sillä aikaa ei ollut hukattavana. Ville päätti yrittää nousta lohikäärmeen selkään, sillä niin pahasti hän halusi pois täältä. Ja sitä paitsi, kuinka vaikeaa voi olla lohikäärmeellä lentäminen? Siis kunhan ensin onnistuisi kiipeämään sen selkään.
Lohikäärme ei ollenkaan vastustellut, kun Ville kapusi kiireesti sen eturaajaa pitkin, päin vastoin, se nosti käpäläänsä, jotta Ville pääsisi mukavasti ylös. Mitenkähän tämän saa liikkeelle? Ville ihmetteli ja kokeili antaa sille vähän kantapäitä. Tämä lohikäärme sattumalta lensi mielellään ja nousikin saman tien voimakkaille siivilleen Ville selässään.
Adorata ennätti pihaan hiukan myöhästyen. Illan hämärtyessä hän jäi katsomaan horisonttiin katoavan kotieläimensä perään. - Hölmö lohikäärme, hän manaili. Se on ihan liian ystävällinen kaikille.
- Ilmojen halki käy lentäjän tie, lauleli Ville innoissaan. Hänestä oli upea kokemus saada lentää näin vahvan siivekkään otuksen selässä. He lensivät metsien ja peltojen yli ja maisemien vaihtuessa alla eläin näytti tietävän, minne oltiin menossa. Vaikka Ville ei tiennytkään, voisiko tähän arvaamattomaan eläimeen luottaa, matkanteko oli paljon hauskempaa kuin viimeksi. Terävien kynsien varassa etukäpälissä roikkuminen ei ollut ollut mikään miellyttävä kokemus.
Kirpeä yöilma nipisteli Villen kasvoja ja käsiä. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun tunnisti paikan. Lohikäärme oli vienyt hänet takaisin Mustanmännistön puistoon. Se laskeutui tömähtäen kallioiseen maastoon ja odotti, että Ville pääsisi alas. Ville olikin melkein pudonnut jo maahantulossa, joten eipä tarvinnut lohikäärmeen kauan odotella.
Ville ei jäänyt aikailemaan yön pimeydessä vaan otti nopeasti jalat alleen ja lähti kävelemään aution puiston poikki kohti kotia. Lohikäärme murahti kumeasti ikään kuin hyvästiksi ja nousi jälleen ilmaan.
Lohikäärme kaarsi vielä puiston yllä ja näki, kuinka Ville oli jo päässyt mäen päälle. Sitten se kohosi yhä korkeammalle, kääntyi ja lensi nopeasti tiehensä eikä sitä sen jälkeen enää nähty näillä main.
Se oli pelottavin yöllinen kävelyretki, minkä Ville oli koskaan tehnyt. - Mitäs jos se hullu nainen vielä tulee uudelleen minun perääni, hän ajatteli ja pisti varmuuden vuoksi juoksuksi. Hän ei voinut uskoa olevansa mitenkään turvassa täällä ulkone keskellä ei mitään.
Kun Ville vihdoin saapui talolle, Lasse oli pihalla. - Terve Ville, sanoi Lasse. Missäs sinä oikein olet ollut? - Et ikinä uskois, mutta koskaan en oo niin hurjan naisen kanssa ollut, vitsaili Ville takaisin samalla ajatellen etteihän hän voinut kertoa koko totuutta. Sitä ei kukaan uskoisi ja häntä pidettäisiin täysin kajahtaneena. Niinpä hän jätti pois oleellisia osia seikkailustaan, mutta pohdiskeli niitä silti hiljaa mielessään vielä pitkään jälkeenkin päin.
Oli hankalaa, ettei pystynyt puhumaan kenellekään siitä, mitä oikeasti oli tapahtunut. Ville oli helpottunut selvittyään koettelemuksesta, mutta mietti oliko hän nyt kuitenkaan turvassa. - Miten tuollaiselta sieppaukselta pystyisi edes suojautumaan? Millainen kohtalo minua mahtaa odottaa, jos jään tänne?
Ville tunsi saastuneensa luita ja ytimiä myöden ja ajatteli kerrankin kylpeä kunnolla. Se oli harvinaista, mutta nyt hän piti sitä tarpeellisena. Lämmin vesi rauhoitti hänen hermojaan ja hän pystyi vihdoin rentoutumaan täällä suljettujen ovien takana.
Ville ei oikein jaksanut enää keskittyä opiskeluun. Tuntui vaikealta saada mitään aikaiseksi, kun kaikki ajatukset viipyilivät viikon tapahtumissa. - Opiskelu on paljon rankempaa työtä kuin olin luullut. Mitä minä täällä oikeastaan teen, hän mietti. En tunne kuuluvani tänne. Voisin yhtä hyvin pitää välivuoden ja lähteä vaikkapa ulkomaille, mahdollisimman kauas. Tekisi mieli Suureen Kaupunkiin!
Ulkoisesti Ville jatkoi kuin ei mitään sen kummempaa olisi tapahtunut. Oli ihan mukavaa viettää aikaa Raidan kanssa tikkaa heittäen ja rupatellen, sillä Raita oli loppujen lopuksi kiva tyttö, mutta mielessään Ville suunnitteli lähtevänsä maailmalle. Hän jättäisi yliopiston kesken ja etsisi uuden asuinpaikan kaukana täältä, kaukana Adoratan ulottuvilta.
Petra ei ollut uskoa korviaan seuraavana aamuna, kun hän seurasi sivusta Villen ja Raidan jutustelua. Ville näytti olevan innokkaasti lähdössä jonnekin ja vakuutteli Raidalle pärjäävänsä kyllä. - Mitä ihmettä, minne sinä Ville olet lähdössä? Et kai jätä opiskelua kesken? kysyi Petra. - Niin, tuota, olen päättänyt lähteä Suureen Kaupunkiin tuonne Ison Rapakon taakse. - Kääk! kiljaisi Petra. Mitä sinä siellä? Nytkö heti tänään olet jo menossa? - Niin olisi tarkoitus, vastasi Ville. - Voi eeei, meille tulee sinua hirmu ikävä! Älä lähde, pliis älä lähde, Petra aneli. Se oli kuitenkin turhaa, sillä Villen kapsäkki oli jo pakattu. - Pidetään nyt kuitenkin yhteyttä, sanoi Raita. Minä niin rakastan suurkaupungin valoja, saanko tulla vaikka käymään joskus?
Sillä välin Meri-Elbonian pohjoisrannalla Gabbeleiden kallioisella rantatontilla nautittiin merestä ja kapeasta hiekkarannan kaistaleesta. Tämä perhe vietti paljon aikaa rannalla, sillä he halusivat ottaa kaiken ilon irti ulkoilmaelämästä ennen talven tuloa. Ei haitannut, vaikka merivesi oli jo kylmentynyt ja päivä oli pilvisen viileä.
Slark onnitteli Nuuttia syvästä rusketuksesta, jonka tämä oli hankkinut rannalla. Tällä pariskunnalla oli yhteisenä harrastuksena rantaleikkien lisäksi myös kaikenlaiset taidepläjäykset. Heillä meni muutenkin edelleen hyvin.
Slark vastasi puhelimeen ja siellä oli Rebekka, joka tahtoi puhua Anttonin kanssa. - Valitettavasti Antton ei nyt ole kotona. Hän lähti juuri lasten kanssa kaupungille, pahoitteli Slark. - No voi harmi, sanoi Rebekka. Olisin halunnut vielä kysellä häneltä siitä Tohtori Kaalinpään tapauksesta. Hänhän johtaa niitä tutkimuksia. Tiedätkö sinä, onko Kaalinpään päiväkirja löytynyt? Entä se kannettava tietokone? Rebekka oli utelias tietämään, sillä häntä kiinnosti kovasti, millaisia kokeita hänen pojilleen oli tehty taaperoikäisenä. Valitettavasti Slark ei osannut vastata, sillä Antton ei kotona puhunut työasioista, mutta Slark lupasi kertoa Anttonille, että Rebekka oli kysellyt.
Antton vei lapset aina silloin tällöin kaupungille elokuviin ja hampurilaiselle. Se oli heistä kaikista oikein mukavaa. Samalla Antton ajatteli tekevänsä hyvän työn myös Slarkille ja Nuutille, kun he saivat viettää hetken laatuaikaa kahden kesken.
Himosiivooja tämä poika, aina tarttumassa toimeen. Kuinka voi niin patalaiskoille vanhemmille syntyä niin ahkera lapsi?
Slark piti lapsista kovasti ja halusi myös näyttää sen. Rahaa ja tavaraa oli vähänlaisesti, mutta rakkautta sitäkin enemmän ja Aki ja Reetta saivat viettää onnellista lapsuutta.
Sisarukset miettivät mitä kivaa voisi alkaa puuhata seuraavaksi. Olisipa mukavaa alkaa salapoliisiksi, olla agentti kuten Antton, haaveili Reetta.
Sisarukset alkoivat juttella siitä oudosta Tohtori Kaalinpään tapauksesta. Nainen oli kuollut yllättäen ja jättänyt jälkeensä laboratorion ja joitakin arvoituksellisia laitteita. Kukaan ei tiennyt, mitä hän oikein oli puuhaillut, sillä hänen muistiinpanonsa olivat kadonneet. - Missähän se päiväkirja voi olla? Mitäs jos me alettaisiin etsiä sitä? ehdotti Aki. - Joo, jännää hei! innostui Reetta. Se Kaalinpäältä paennut poika, se Aleksi vai mikä sen nimi nyt olikaan, tuli meidän luokalle. Kysellään siltä vähän!
- Hirveän kuulosta. Älä hullu vihellä, Aki ei eiii! Lopeta! pyysi Reetta. - Mä keskityn paremmin ajattelemaan, kun mä vihellän, puolustautui Aki ja huudahti sitten: - Ahaaa! Sain idean, pyydetään se Aleksi huomenna koulun jälkeen tänne!
Reetta selitti Aleksille, että he olivat Akin kanssa aikeissa aloittaa omat tutkimukset. - Etkö tulisi mukaan? Tästä alkaa seikkailu, hehkutti Reetta, mutta Aleksi kieltäytyi, toivotti kohteliaasti onnea vain ja hymyili. - En ole kiinnostunut Kaalinpäästä, sanoi Aleksi, joka ei enempää seikkailuja kaivannut. Reetta oli kovin pettynyt.
Aki yritti turhaan saada Aleksia innostumaan salapoliisiksi. Hän ei voinut käsittää, miksei Aleksia kiinnostanut ollenkaan alkaa selvittää Tohtori Kaalinpään salaisuutta. - En halua enää kuulla sanaakaan koko Tohtorista. Sain hänestä aivan tarpeekseni. Nyt kaikki on hyvin, kun olemme Hugon kanssa löytäneet kodin. Haluan nyt vain jättää menneet taakseni ja jatkaa elämääni.
Oikeastaan kaikki olikin käynyt varsin nopeasti: Hugo näki eläinkaupan edessä kivannäköisen punapään ja sydämet alkoivat lennellä.
Myös tämä punapää huomasi Hugon ja hänkin ihastui päätäpahkaa.
Hugo näki oudon välikohtauksen eläinkaupassa: Robotti HK-47 Rebekan läksytettävänä. - Minähän olen nähnyt tuon robotin joskus Kaalinpään seurassa, mietti Hugo. Mielenkiintoista! Mistähän tuossa oikein on kyse? Hugo ihmetteli, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä kuuntelemaan, sillä hän halusi kiihkeästi tutustua siihen punapäähän ennen kuin se poistuisi tältä tontilta. HK-47 huomasi kyllä Hugon, sillä Hugoahan hän juuri oli etsinytkin.
Tytön nimi oli Bella ja hän kutsui ennen pitkää Hugon ja Aleksin käymään merenrantahuvilalleen. Aleksista oli kivaa roiskia vesilätäkössä, mutta Bella ja Hugo keskustelivat ja tutustuivat toisiinsa rauhassa. Sitten Bella kertoi Hugolle salaisuuden korvaan kuiskaten: - Sinä olet liian epäsiistin näköinen noissa likaisissa haalareissasi. Tukkasikin kaipaa trimmausta. - Ooh, anteeksi. En tullut ajatelleeksi, vastasi Hugo nolostuneena.
Hugo noudatti sitten Bellan toivomusta ja meni sitten kiltisti kylppäriin peilin eteen ja - hups heijaa - muutti ulkonäköään kuten oli kehoitettu. Harmin paikka, ettei hän näyttänyt itse ollenkaan pitävän tästä uudesta lookista. Melkein päästi ruman sanan tai parikin ja puisteli päätään synkän näköisenä.
Bella oli nyt tyytyväinen Hugon ulkonäköön, mutta Hugo vähän mökötti vielä muutoksen takia. - Ihan hyvän näköinen susta tuli, koetti Bella tyynnytellä. Vielä tänä iltana he eivät kuitenkaan päässeet tämän lähemmäksi toisiaan. Taustalla Aleksi oli innoissaan Bellan hamsterista. Sen nimi oli Bam Margera.
Sitten Bella tarjosi erinomaista kalaruokaa. Aleksi kertoi vasta tuolloin Hugolle ottaneensa muuttoiltana myös Kaalinpään salkun mukaan. Siinä oli mustakantinen päiväkirja ja kannettava tietokone. Hugo oli kuulemastaan aluksi huvittunut, mutta ajatteli sitten, että salkku olisi varmaankin parasta luovuttaa poliisille sopivan tilaisuuden tullen. Mutta ensimmäiset asiat ensiksi: pian heillä olisi turvallinen koti, jos kaikki menisi hyvin Bellan kanssa. Täältä ei kukaan keksisi heitä etsiä.
Hugo sanoi Bellalle tarvitsevansa epätoivoisesti asuntoa nyt, kun hän vietti pienen Aleksi-pojan kanssa matkalaukkuelämää. Olisi tärkeää saada pojalle normaalit ja vakiintuneet elinolot kaiken sen nöyryytyksen jälkeen. Bella mielestä oli selvää, että pojat muuttaisivat saman katon alle hänen kanssaan. Mutta kuitenkin hänen ilmeensä oli lievästi kivettynyt. Ehkä kaikki kävi vähän liian nopeasti.
Aleksi istui uudessa huoneessaan uudella sängyllään ja ihaili Bellan toista kotieläintä, kaunista täplikästä kissaa nimeltä Minttu. - Onneksi Bella antoi meidän jäädä tänne asumaan. Tämä talo on ihanalla paikalla ja täällä on kivoja eläimiä, puhkui Aleksi ja hyräili tyytyväisenä itsekseen. Oli suunnaton helpotus, ettei tarvinnut enää pelätä mitään. Nyt elämä alkaisi vihdoin hymyillä.
Aleksi alkoi nyt muiden ikäistensä tapaan käydä koulua. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen olo oli epävarma, mutta Bella lohdutti sanomalla, että ahkeruus se kovankin onnen voittaa. Bella oli huomannut, miten Aleksi kuulosteli hänen jokaista sanaansa varautuneesti ja päätti yrittää voittaa pojan luottamuksen. Siinä voisi mennä aikaa, mutta hän ei halunnut antaa periksi. Aleksi oli suloinen poika, jota elämä oli murjonut jo aivan tarpeeksi.
Sinä iltana tapahtui jotakin, joka muutti jälleen kaiken: Hugo joutui yliajon uhriksi ja menehtyi saamiinsa vammoihin. Tuntematon auto kaahasi jostain nurkan takaa ja kaasutti hurjaan vauhtiin kuin olisi tarkoituksella ajanut päälle. Hugolla ei ollut mitään mahdollisuuksia selvitä. Nyt Aleksi oli viimeinen, joka tiesi jotakin Tohtori Kaalinpään salaisuuksista. Pystyisikö Bella suojelemaan häntä, nyt kun Hugo oli vaiennettu. Mutta kuka olikaan kaiken takana? (Olisiko se Kaalinpään vanha rikoskumppani Linda Meripuro?)
Sillä välin toisaalla:
Vampyyrien talossa oli ollut hiljaista jo pitkään, sillä talonväki nukkui päivisin, robottipalvelija Håkania lukuun ottamatta.
Vlad Dracula valitti sisarelleen Kreivitär von Schlottersteinille olevansa kyllästynyt talon aavemaiseen autiuteen. - On aivan liian yksinäistä, nyt kun poikani Nocturno ei enää ole täällä, sanoi Vlad. Ei olisi pitänyt päästää häntä yliopistoon. Siellä hän sai aivan vääriä vaikutteita.
- Harmi, ettei hän viihtynyt kanssamme. Koetan kovasti ymmärtää, että hän tuskin palaa asumaan luoksemme enää, sillä hänellä on uusi elämä toisessa naapurustossa. Poikani Rüdiger muutti niin ikään muualle ja aloitti oman perheen tavallisena siminä. Sehän on aivan normaalia elämänmenoa.
- Olen vain niin pettynyt, kun hän ei halunnutkaan ryhtyä vampyyriksi vaan valitsi toisenlaisen elämän. Tykkää muka liikaa auringosta. Millaista roskaa! Tein varmasti virheitä kasvatuksessa, kun hän ei nimestään huolimatta ollutkaan yökukkuja. Voisinpa saada toisen pojan! Vlad huokaili murheellisena, kasvattaisin hänet toisin.
Avaruusolioiden hedelmöitysteknikko oli varmaan ollut kuulolla, sillä kaikkien iloksi Nocturnolle syntyikin veli, niin ikään puoliksi alien. Hänelle annettiin nimeksi Montmartre. (Jätän sen sieppauksen ja muun tästä nyt pois kun tarina on muutenkin niin pitkä).
Kreivitär onnitteli veljeään lämpimästi. Hänestäkin oli jollain tavalla ihanaa saada uusi vauva taloon ja vieläpä niin, ettei hänen itsensä tarvinnut pelätä raskauden pilaavan täydellistä vartaloaan.
Vlad pani merkille, että Montmartren iho oli erittäin vaalea ja hänellä oli tuikea katse. Sitten Vlad huomasi myös, että pojalla oli mahtavat kulmakarvat ja jokin pieni likapilkku otsassaan. Paitsi ettei se ollut likaa. Se oli syntymämerkki, samanlainen kuin Vladilla itsellään ja myös Pappa Draculalla, oikean vampyyrin merkki.
Vlad päätti kasvattaa poikansa mahdollisuuksien mukaan itse, jotta tästä kasvaisi kunnon vampyyri. Täysin erilainen kuin kiltistä Nocturnosta. Se vain oli haittana, ettei Vlad kestänyt päivänvaloa, vaan joutui pysyttelemään aina päiväsaikaan arkussaan.
Montmartre ei ollut niitä kilteimpiä lapsia, vaan näytti luonteenlaatunsa varsin pian. Vlad joutui tekemään kaikenlaisia temppuja, jotta synkeä ja vaativainen Montmartre olisi pysynyt hyvällä tuulella.
Vihdoin Vlad sai levottoman Montmartren asettumaan.
- Tunnen itseni nyt niin verenhimoiseksi, että lähden tästä vaeltamaan öisen kaupungin katuja. On pakko saada tuoretta lämmintä verta, ei tätä muuten kestä! Palaan varmaankin vasta aamunkoitteessa. Blääh!
Tietysti Pikku-Montmartre heräsi ja Kreivitär oli hätää kärsimässä tämän kiljukaulan kanssa.
Huuto jatkui niin kauan kunnes Vlad tuli kotiin ja sai pojan rauhoittumaan.
Jopa Vlad oli nyt hämmästynyt Montmartren voimakasta tahtoa ja hän katsoi sisartaan silmiin ja kohotteli kulmakarvojaan. Myös Kreivitär tiesi mitä oli tapahtumassa. Kaikki merkit olivat olemassa: hän piti sylissään uutta pahuuden ruhtinasta. Montmartresta tulisi aikanaan vielä isäänsäkin pelottavampi vampyyri.
Ylpeänä veljenpojastaan Kreivitär vei tämän kakun luo ja auttoi puhaltamaan kynttilät. Päivänsankari oli tuimailmeinen ja sen läpitunkevasta katseesta pystyi lukemaan lupauksen jostain suuresta.
Vlad oli tyytyväinen, että Montmartren asuksi tuli heti harmaa smokki. - Niin sitä pitää! tuumi Vlad. Tässä meillä on aito Dracula. Aikamoiset mulkosilmät tuolla pojalla ainakin oli.
Montmartre vahvisti keuhkojaan päivittäin huutamalla niin, että kuului naapuriin asti. Hänellä oli tyylikäs asu, johon kuului pikkuruusu napinlävessä. Hän halusi joka aamu tuoreen ruusun eikä voinut sietää viivyttelyä. Tyylikkyys ennen kaikkea.
Sitten tuli Montmartren syntymäpäivä ja hänelle tuli tuollainen värikäs merirosvoasu ja Elvis-tukka. Hiukset on ok, ne saa olla, mutta vaatteet pitää vaihtaa.
Eräänä päivänä koulun jälkeen Montmartre meni kaverin luokse leikkimään. Taisi olla von Himpuloiden Reino. Tavallisia rosvo ja poliisi -leikkejä näemmä.
Myös Aki Gabbel oli paikalla. Aki hiukan ihmetteli Montmartren tatuointeja, tai ehkä hän oli jopa vähän kateellinen. Tai ei sentään. Montmartre oli niin kalpea ja Aki oli hyvin ruskettunut kaiken rannalla vietetyn ajan takia. Aki mietti, mahtaisiko näitä poikia kiinnostaa lähteä yhdessä etsimään Kaalinpään päiväkirjaa. Voi voi, Reino ja Aki, kannattaisi vähän varoa tuota Montmartrea.
Kotona vampyyrien talossa Montmartre rentoutui tutkimalla talon loputtomia pimeitä kellarikammioita. Hän löysi isoja karvaisia hämähäkkejä ja viihdytti itseään pyydystämällä niitä purkkiin. Loppupäivä menikin niitä kiusatessa tai muuten vain synkistelemällä. Hän oli myös penkonut kaappeja ja pukeutui nyt serkkunsa Rüdigerin vanhaan asuun.
Vlad Dracula säteili isän ylpeyttä. Silmät leimuten hän uhkui tyytyväisyyttä: - Nyt on Draculan kuuluisaan vampyyrisukuun saatu kauan kaivattu perillinen. En voisi pahempaa poikaa toivoa. Montmartre hipoo täydellisyyttä. Opetan hänelle kaiken oleellisen vampyyrien elämästä.
-------------------------
Siinä kaikki tällä erää. Toivottavasti olet viihtynyt sarjan parissa.
