Jatkoa osaan 33, jossa pilvenreunalle siirtynyt Ville aneli Viikatemieheltä lupaa palata Elboniaan hoitamaan kesken jääneitä asioitaan. Viikatemies myönsi tehneensä virheen ottaessaan Villen hiukan liian varhain ja niin Villelle myönnettiin lupa yrittää paluuta. Hän lähti siis etsimään reittiä Tuonelan virran laakson halki takaisin elävien kirjoihin. Viikatemies varoitti vielä viimeiseksi Villeä Tuonelan mustasta joutsenesta ja kielsi pysähtymästä matkan varrella puhumaan kenenkään kanssa, mutta mahtoiko Ville kuunnella neuvoja...

 

 

Viikatemies lähti siitä sitten salaisen paheensa pariin. Hän pelasi innokkaasti flipperiä aina, kun ei ollut töissä.

 

 

Villen laskeutuessa alas laaksoon sininen sumu ympäröi hänet tiiviisti ja hän tunsi hyytävän kylmyyden tunkeutuvan luihin ja ytimiin asti. Maisema oli oudon valju ja maasto vaikeakulkuista. Hän ihmetteli, mitä hänen hiuksilleen oikein tapahtui. Ne tuntuivat katoavan ja hänestä tuli kalju. Kostean viileä tuuli tuntui ikävältä ja Ville alkoi toivoa, että hänellä olisi ollut pipo ja kaulahuivi mukana.

 

 

Ville oli valmiina puolustamaan itseään, vaikka oli yksinäinen, peloissaan ja täysin eksyksissä. Pahinta oli kuitenkin tunne, että sininen sumu imi hänestä kaiken elämänvoiman. Kuljettuaan jonkin matkaa joen vartta pitkin hän saapui portille, jonka edustalla kyyhötti pieni pupu. - Ei minua tarvitse pelätä, se sanoi. Olen vartiopupu. Mene vain tuosta portista ja jatka polkua pitkin, niin löydät kyllä perille. Älä syö tai juo mitään, mitä sinulle täällä tarjotaan ja varo Tuonelan mustaa joutsenta. Se kerää kuolleita sieluja orjikseen.

 

 

Ville kierteli etsien polkua, jota voisi seurata, mutta kaikki polunpätkät tuntuivat kiertävän kehää. Tuonelanjoki näytti kiemurtelevan ihan mihin suuntaan tahansa, eikä missään ollut mitään tolkkua. Ville alkoi vaipua epätoivoon. Nähdessään ensimmäiset luurangot Tuonelan virran rantatöyräällä häntä puistatti. Hän ajatteli, miten häntä oli varoiteltu pysähtymästä puhumaan kenenkään kanssa. Nuo varmaan olivat juuri niitä, joita piti vältellä. Hän oli kuitenkin eksynyt eikä tiennyt mihin päin pitäisi lähteä tai mitä tehdä. Takaisinkaan ei voinut kääntyä.

 

 

Ville päätti pysähtyä kysymään tietä luurankoporukalta. Luurangot hymyilivät leveästi ja tuijottivat Villeä tyhjillä silmäaukoillaan. Villeä alkoi huimata noiden kalseiden hymyjen keskellä ja hän sai tuskin henkeä saati sitten ääntä kurkustaan. - Minne tästä pitäisi lähteä, jos haluaa palata takaisin elävien kirjoihin? hän sai vaivoin kysytyksi. - Istuhan alas, poikaseni, raakkui lähinnä istuva luuranko ja toinen niistä kysyi: - Mihin sinulla niin kiire on? Istu toki seuraksemme ja lepuuta jalkojasi!

 

 

 

Ville huomasi jalkojensa muuttuneen lyijynraskaiksi ja hän päätti istua lepäämään hetkiseksi, mutta vain ihan pieneksi hetkiseksi. Ei siitä varmaan voinut haittaakaan olla, hän tuumi. Luurangot vilkaisivat vaivihkaa toisiaan ja hymyilivät, jos mahdollista, vieläkin leveämmin. Aika tuntui menettävän merkityksensä ja omituinen maisema alkoi keikkua Villen silmissä hänen siinä istuessaan. Luurangot siirtelivät luitaan vähä vähältä lähemmäs Villeä. Ympyrä alkoi tiivistyä ja Villeä alkoi epäilyttää uusien ystävien tarkoitusperät. Hän totesi: - Hei mutta tehän haluatte minunkin jäävän tänne. Olette itsekin eksyneet ja epätoivoisia. Eihän teiltä mitään neuvoja kannata kysyä!

 

 

 

Ville joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa päästäkseen nousemaan. Hänen jaloistaan oli kadonnut kaikki tunto ja hän hoiperteli hetken tavoitellen tasapainoaan. Luurangot puhkesivat karkeaan nauruun. Ville päätti paeta paikalta niin ripeästi, kuin hänen veteläksi menneet jalkaparkansa sallivat. Aänekäs naurunremakka saatteli häntä, mutta ei hän siitä piitannut. Hän vain onnitteli itseään, että oli viime hetkellä ymmärtänyt luurankojen olevan vain epäonnisia matkalaisia, jotka yrittivät imeä hänen elämänvoimaansa. Melkein ne onnistuivatkin.

 

 

Maisema muutti taas väriä ja joenvartta tallustaessaan Ville huomasi lämpötilan laskevan reilusti pakkasen puolelle. Joelta puhaltava kylmä puhuri tavoitti hänet ja sai hänet värisemään vilusta. Alkoi olla vaikeampi hengittää, kun jäätävä sininen sumu kirveli keuhkoissa. Tuonelan musta joutsen huokui kylmyyttä ympäristöönsä niin, että sai joenpinnankin vetämään riitteeseen. Nyt joutsen suuntasi pienet tarkkaavaiset silmänsä kohti tätä poikkeuksellisen kaunista nuorta miestä, joka ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota tähän suureen kiiltäväsulkaiseen lintuun. Joutsen antoi katseensa viipyä pitkään Villen selkämyksessä, ojenteli kaulaansa ja suoristeli siipisulkiaan. Se oli ihastunut Villeen ja halusi saada tämän orjakseen. Se odotti. Sai odottaa turhaan, Ville ei huomannut sitä. Eihän Ville mitään voinut sille, että hänelle tuli juuri sopivasti kova "piip" hätä. - Missä olisi nyt bajamaja? Ei niitä koskaan ole silloin, kun tarve olisi suurin, harmitteli Ville.

 

 

Hätä ei lue lakia. Ville kävi hoitamassa luonnolliset tarpeensa suuren kivipaaden takana ja pääsi sitten jatkamaan matkaa. Sattumalta juuri sen kivipaaden takaa piilosta löytyivät portaat, jotka johtivat oikealle polulle. Vaikka jalat olivat lyijynraskaat ja hengittäminen tukalaa, Ville ponnisteli sitkeästi portaat ylös. Tätä polkua ja näitä portaita olivat monet etsineet turhaan. Joutsen oli raivoissaan siitä, ettei Ville katsonut kertaakaan taakseen eikä huomannut sitä. Mikä loukkaus! Se päätti saada Villen omakseen hinnalla millä hyvänsä ja lähti seuraamaan tätä.

 

Ville tunsi toivonkipinän syttyvän päästyään polulle, mutta ilo loppui lyhyeen, kun maasto muuttui liian vaikeakulkuiseksi. - Eihän tuosta voi kukaan mahtua läpi, hän ajatteli ääneen ja huomasi samassa maassa loikovan luurangon. - Minulta loppuivat voimat tässä kohden, sanoi luuranko katkeralla äänellä ja jatkoi: - Kivet ovat liukkaita, mutta olen varma, että tästä olisi enää lyhyt matka, koeta jaksaa!

Ville kiitti kannustuksesta ja yritti keksiä keinon, millä kiertää nuo terävät kivimuodostelmat, joiden välissä oli pohjattomia railoja. Hänestä kuulosti aivan kuin railoista olisi kuulunut hiljaisia huokauksia ja ujeltavaa vaikerrusta. - Tuuli siellä vain huokailee ja ujeltaa, hän vakuutteli itselleen. - Pakko on yrittää, muuten jään tähän ja muutun luurangoksi, hän sanoi ja silmäili ympärilleen etsien jalansijoja tai askelmia tai edes jotakin merkkiä polun jatkumisesta. - Nyt keksin: jos nojaan selkäni railon toiseen reunaan ja kiilaan jalat vastakkaiselle puolelle, pääsen hivuttautumaan yli. Parasta olla katsomatta alas.

 

 

 

Railojen ylitys oli vaivalloista ja otti voimille, mutta onnistui. Kun polku oli vihdoin selkeänä Villen edessä, hän huomasi toisen vartiopupun, joka sanoi: - Näet edessäsi portaat. Sininen sumu päättyy tässä. Onneksi olkoon, olet selvinnyt vaikeimmasta osuudesta. Portaat noustuasi käänny oikealle äläkä katso taaksesi! Tulet välimaastoon ja matkaa on vielä jäljellä eikä vaara ole ohi. Kun tulet bussipysäkille, odota oikeaa kyytiä. Kuljetuksia on joka puolelle maailmaa. Kohta sinun on myös alettava miettiä, minkä nimen otat itsellesi, jos selviät ehjänä perille.

Ville kiitti neuvoista, mutta oli liian voimaton ja uupunut sanoakseen mitään muuta.

 

 

 

Kun Ville nousi portaita, hän huomasi helpottuneena sumun hälvenevän ja hänen oli vapaampi hengittää. Hiuksetkin tulivat päähän kuin taikaiskusta. Hän tunsi elämänvoiman alkavan palata eivätkä jalatkaan olleet enää niin lyijynraskaat. Näiden portaiden täytyi olla tärkeä etappi ja nyt vaikein oli varmaankin jo voitettu.

 

 

 

- Muista kääntyä oikealle, äläkä katso taaksesi! Ville toisteli mielessään. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen vaikka mieli olisi tehnyt. Jos hän olisi katsonut, hän olisi kenties nähnyt epämääräisen mustan varjon seuraavan itseään.

 

 

Ville noudatti ohjeita ja löysi edestään oikealle kaartavan polun. Terävät huiput olivat jääneet jo taakse ja maasto muuttui vähitellen vihreämmäksi. Myös ilma tuntui kuivemmalta ja lämpimämmältä. Polku jatkui tästä jyrkkänä ylös päin. Ville oli väsynyt mutta toiveikas ja jatkoi matkaa kavuten mäkeä hitaanlaisesti mutta kuitenkin edeten.

 

 

Ville muisteli Elviksen kotia pilvenreunalla. Tuntui kuin hän olisi vasta äsken ollut siellä. Näkyisikö sitä vielä, jos kiikaroisin, hän tuumi. Mutta ei sitä enää voinut nähdä. Ville arveli pitojen jatkuvan villinä siellä taivaallisessa Gracelandissä ja hymyili itsekseen. Hän jatkoi matkaa ja polku kiemurteli ristiin rastiin rinnettä ylös. Samassa hän huomasi sään jälleen muuttuvan talvisemmaksi. - Onpas täällä ylempänä kylmää, hän valitti itsekseen, mihin tästä vielä joutukaan, kun ei ole talvikamppeita mukana.

 

 

Alkoi hiljalleen sataa lunta. Suuret lumihutaleet leijuivat äänettömästi maahan. Eteen tuli kaunis metallikaiteinen silta. Sen yli kulkiessaan Ville ihaili sinisenä avautuvaa laaksoa, jossa sumupilvet leijuivat epätodellisina... jossain tuolla alhaalla hän oli ollut ja kiivennyt polkua pitkin aina vain ylemmäs ja ylemmäs, kunnes vihdoin tuli tälle sillalle. Villestä tuntui, että tämä silta oli taas yksi merkittävä rajapyykki matkalla kohti elämää...

 

 

Tuonelan musta joutsen oli seurannut koko ajan Villen kintereillä, mutta ei ollut saanut tilaisuutta toimia. Tämän sillan jälkeen hän ei enää kyennyt olemaan joutsenen hahmossa, vaan nyt hänen oli muuntauduttava simin muotoon. Kevyt humahdus ja valon välähdys ja siinä hän seisoi valmiina sillan ylitykseen.

 

 

 

Tämä joutsen/nainen oli iskenyt silmänsä Villeen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt yhtä kaunista miestä ja oli valmis kulkemaan vaikka maailman ääriin saadakseen tällaisen valioyksilön orjakseen.

- Niin totta kuin nimeni on Adorata seuraan tuota miestä kunnes saavutan hänet. Minun on pakko saada hänet omakseni, pakko! Ilman sinistä sumua voimani eivät ole niin vahvat, että voisin yhdellä katseella viedä hänen tahdonvoimansa, mutta onhan niitä naisellisia keinoja.

 

 

Ville pysähtyi hätkähtäen kuuntelemaan. Aivan kuin hän olisi kuullut takaaltaan jonkin oudon humahduksen ja keveiden askelien kaikua metallisillalla. Häntä puistatti sekä pelosta että vilusta. - En saa kääntyä katsomaan, hän muistutti itseään ja pakotti itsensä jatkamaan matkaa ripeään tahtiin. Tuonelanjoen laakso peittyi valkeaan lumivaippaan, joka vaiensi kaikki äänet.

 

 

- Voi miten oletkaan suloinen, sinä tuntematon kulkija, ajatteli Adorata ja huomasi sydämensä sykkivän kiivaasti tälle nuorelle miehelle. Voisiko olla mahdollista, että Tuonelan joutsen oli rakastunut tavalliseen kuolevaiseen? Muuntautuminen naisen muotoon lisäsi hänen tuntemaansa fyysistä vetovoimaa, joka vain kasvoi mitä lähemmäs hän pääsi Villeä...

 

 

Ville oli edennyt polkua, joka nyt oli alkanut viettää alamäkeä ja tuli toiselle metallisillalle. Täällä maisema alkoi olla metsäinen ja hänestä tuntui, että kohta hänen pitäisi löytää se mainittu bussipysäkki.

 

 

Lumipyry alkoi uudelleen ja Ville huomasi tulleensa metsän keskellä luonnonjäälle. Tässä voinkin ottaa luistimet käyttöön, niin pääsen vähän lujempaa, hän tuumi tyytyväisenä.

 

 

Ville luisteli takaperin ja teki huvikseen pienen komean kaksoistulpin (vai oliko se kolmoislutz?). Harmittava tasajalka alastulo, mutta muuten ihan hieno - noin kylmiltään.

 

 

 

Adorata seurasi Villeä jään reunaa pitkin ja ihasteli tämän luistelutaitoja. Kaveri on varmasti harrastanut kaunoluistelua joskus nuorempana, hän ajatteli. - Oi sinä kaunis mies, haluan hyväillä poskeasi, haluan juoksuttaa sormiani noiden kiharakiehkuroiden läpi. Haluan tuntea miehisyytesi itseäni vasten, mmmmm... mitä kaikkea voisinkaan tehdä kanssasi, kunhan vain saan sinut omakseni. Maltan tuskin odottaa, hehkutti Adorata itsevarmana.

 

 

Silloin Ville katsahti taakseen ja huomasi Adoratan. - Inhokki! Inhokki! oli Villen ensireaktio. Hän muisti, ettei vaara ollut vielä ohi ja hänen vaistonsa sanoi, ettei Adorata ollut hyvä simi.

 

 

 

Jos itse on kovasti ihastunut ei ehkä huomaa, ettei ihastus olekaan molemminpuoleista. Adorata oli kovin ihastunut Villeen ja olisi heti halunnut tehdä lähempää tuttavuutta, mutta Villeä kammoksutti tämä nainen. Jokin naisen olemuksessa sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn ja hän torjui lähentely-yrityksen päättäväisesti.

 

 

 

Adorata katsoi Villeä kiinteästi silmiin ja yritti vielä puhua lempeällä äänellä Villelle saadakseen tämän ymmärtämään, ettei aikonut mitään pahaa, mutta Ville ei kuunnellut, vaan käski hänen painua sinne mistä oli tullutkin. - Jätä minut rauhaan nainen! hän huusi.

 

 

 

Ville lähti sitten nopeasti jatkamaan matkaa. Kiukku oli saanut hänen verensä kiehumaan eikä häntä palellut enää. Hän tuli vanhalle hautausmaalle.

 

 

Adorata katseli kaipaavasti Villen perään. Kirvelevä tappio kalvoi hänen mieltään ja hän tiesi, ettei voisi luovuttaa näin vähällä. - Palaan kotiini, mutta vielä minä sinut saan omakseni tavalla tai toisella, hän vannoi ja kääntyi hitaasti kannoillaan.

 

 

 

Adorata alkoi kotiin palattuaan tutkia, miten voisi mennä elävien maahan ja säilyttää silti taikavoimat. Tämä tapaus oli liian herkullinen. Hän ei halunnut heittää leikkiä kesken, vaan palaisi Villen luokse jossain muodossa. - Ehkä löydän täältä jonkin taikajuoman reseptin, hän mutisi itsekseen ja lehteili vanhaa Varjojen Kirjaa. - Minun on voitettava hänen sydämensä omakseni!

 

 

Sillä välin Ville tutki vanhoja hautakirjoituksia. - Minun olisi keksittävä itselleni nimi. Ehkä täältä saan jotain käyttökelpoisia ideoita, hän tuumi. Hmmm.... Piilaakso-Pöntinen - ei käy, Turakainen - ei, Juustopää - ei, ei täältä mitään minulle kelvollisia nimiä löydy, hän totesi pettyneenä.

 

 

Ville päätti lepuuttaa jalkojaan pitkän kävelyrupeaman jälkeen ja istahti hautausmaan läheiselle penkille. Nyt oli aika alkaa miettiä sopivaa nimeä. Se voisi kuvata tilannettani kuoleman voittajana ja uudestisyntyneenä "paluumuuttajana", hän tuumi. - Olen aivan uusi mies.

 

 

 

Ville päätti jatkaa matkaa ja vilkuili taakseen. Häntä pelotti, että se outo nainen seurasi häntä vieläkin.

 

 

Varjot alkoivat pidentyä ja Ville arveli, että pian olisi aivan pimeää. Umpihangessa kahlaaminen oli väsyttävää eikä olisi mukavaa viettää yötä pimeässä lumisessa metsässä, jossa vaarat vaanivat kulkijaa.

 

 

Pimeän jo laskeuduttua Ville äkkäsi etäällä valoja ja tajusi, että siellähän se bussipysäkki oli. Ilonläikähdys kävi hänen lävitseen ja virkistyneenä hän pisti juoksuksi. Kirkkaassa päivänvalossa hän olisi varmasti kulkenut paikan ohi huomaamatta sitä.

 

 

 

Yö oli synkkä ja metsä humisi kolkosti ympärillä, kun Ville asteli valaistulle bussipysäkille. Hän oli käyttänyt viimeiset voimansa tuohon lyhyeen juoksupyrähdykseen. Etäältä lähestyi joku nelijalkainen otus. Oliko sekin tulossa tälle samalle pysäkille? Mitähän se aikoi? Ei kai tuo voinut olla se kyyti?

 

 

Ville istui turtana kylmästä penkillä ja odotteli kyytiä Elboniaan. Hän arveli kenties vilustuvansa, mutta se oli pieni harmi verrattuna siihen riemuun, että hän pääsisi vihdoin takaisin elävien kirjoihin. Toisaalta häntä myös pelotti hiukan ja se nimiasiakin oli vielä päättämättä. - Jospa ottaisin nimekseni Paskahousu-Luuseri, Ville tuumi itseinhon vallassa. Silloin hän huomasi kissan, joka loikoili maassa. Toisen elollisen olennon näkeminen oli hänestä hyvin lohdullista ja pieni liikutuksen kyynel valahti hänen poskelleen.

 

 

 

Ville silitteli kissaa ja tunsi helpotusta, ettei tarvinnut olla aivan yksin tämän synkän pimeyden keskellä. Kissa katsoi häntä kiinteästi silmiin ja naukaisi heikosti. - Mitähän sinä yrität kertoa minulle, mietti Ville.

Sitten hänen kuljetuksensa saapui ja hän nousi lämpimään autoon. Nyt hän tunsi olevansa vihdoin turvassa. Siinä penkillä istuessaan auton huristellessa tasaisesti pimeyden halki Ville nojasi päänsä uupuneena selkänojaan. Olen aivan uusi mies, hän ajatteli ja tunsi rentouttavan lämmön leviävän kehoonsa. Hän sulki silmänsä ja nukahti välittömästi syvään rauhalliseen uneen. Hän oli selviytynyt.

 

 

Elboniassa oli asuntopula pienistä asunnoista. Villen onnistui löytää tämä äskettäin vapautunut pieni talo, joka näytti jotenkin tutulta. Eikös se vain ollutkin Slarkin ja Nuutin entinen talo? Villen oli tyytyminen siihen, koska muutakaan ei ollut tarjolla. Hän etsi lehdestä töitä, mutta ei löytänyt heti mitään mieleistään.

 

 

Silloin paikalle tepasteli pieni musta kissa. Se oli sama, jonka Ville oli nähnyt jo bussipysäkillä. - Mitenkäs sinä tänne osasit? ihmetteli Ville ja rapsutti kissaa korvan takaa. Hänestä tuntui mukavalta nähdä tuttu eläin ja hän päätti tehdä siitä perheenjäsenen.

 

 

 

Sisällä talossa haisi ummehtuneelta ja likaiselta ja sinne oli edellisiltä asukkailta jäänyt muutama risa huonekalu. Ville ei viihtynyt tällaisessa murjussa, jota hän ei voinut tuntea omakseen. Sohvalla maatessaan hän mietti mitä nyt tekisi elämällään. Hän tunsi saavuttaneensa jotakin arvokasta. Olihan hän saanut uuden tilaisuuden ja voisi nyt tehdä kaiken toisin.

 

 

Ville antoi kissalleen nimeksi Nuusku. Se oli älykäs, leikkisä ja oppivainen. Kirjahyllyynsä Ville oli hankkinut aikuisviihdettä. - Mitäs jos alkaisin pornokauppiaaksi, hän tuumi. No ei nyt sentään, mutta voisin alkaa opiskella jotakin, sillä minulta jäi koulu aikoinaan kesken edellisessä elämässä.

 

 

Kissan kanssa leikkiminen oli hauskaa, mutta nyt kisuli saisi odotella täällä kotona sillä välin, kun Ville lähtisi käymään pojanpoikiensa Jessen ja Juliuksen luona. Tai no, eiväthän he Villeä enää tunnistaisi, vaan pitäisivät aivan ventovieraana.

 

 

Jesse ja Julius asuivat isänsä Linden rakentamassa talossa, jonka oikeastaan Julius oli perinyt. Sattuneiden perhekriisien seurauksena Jesse oli kuitenkin muuttanut poikansa Lassen kanssa tänne asumaan. Olihan talossa tilaa.

 

Julius oli jäänyt nuorena leskeksi. Yrityksistään huolimatta hän ei ollut löytänyt uutta naista. Niinpä hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että Jesse ja Lasse asuivat täällä. Sitä paitsi Lassehan olisi kohta teini-ikäinen ja varmaankin lähdössä yliopistoon.

 

Juliuksella oli kaksi poikaa, Risto ja Reino (Reiska on tässä etualalla ja Ride vasta nousemassa bussiin).

 

Ville saapui pojanpoikiensa talolle ja Jesse tervehti häntä kohteliaasti, niin kuin vierasta tervehditään. - Päivää, olen Ville Uusimies.

 

 

Lassella olikin sattumalta juuri syntymäpäivä.

 

 

Lasse tuli siis teini-ikäiseksi ja ihaili uusia muskeleitaan. Julius ja Jesse onnittelivat. Villestä oli liikuttavaa nähdä, että Jessellä oli päällä hänen vanha KISS-paitansa.

 

 

 

Ville kertoli Lasselle juttuja, jotka Lassen mielestä olivat aivan toisesta maailmasta. Villestä oli ihmeellistä jutella oman pojanpojan poikansa kanssa, eikä heillä ollut kovin suurta ikäeroa kuitenkaan. Omituinen tilanne. He juttelivat tietysti myös opiskeluasioista ja Ville halusi tietää, mihin yliopistoon Lasse olisi menossa.

 

 

Tällä välin Elvis kurkisteli pilvenreunalta kaukoputkellaan Elbonian suuntaan. Hän oli huolissaan Villestä ja jo pitkään etsinyt jotain elonmerkkiä, sillä hän halusi tietää, oliko Villen onnistunut palata takaisin elävien kirjoihin.

 

 

Sitten Elvis riemastui. Hän oli äkännyt Villen tämän miekkosen luota. - Ihanaa, että Villen onnistui palata, mutta mitäs siellä nyt tapahtuu? Uteliaana Elvis jatkoi tiirilua kaukoputkellaan.

 

 

Ville ei malttanut olla kokeilematta Linden kitaraa ja soitti jotain pientä vanhasta muistista. Tunne oli mahtava. Tämä kitara oli kuitenkin perhekalleus eikä siihen olisi saanut ventovieras koskea ilman lupaa.

 

 

 

Silloin Jesseä alkoi suututtaa. Kuka tämä mies oli ja miksi hän tänne tuli? - Tekeytyy ystäväksi ja soittelee siinä minun isäni kitaraa. Nyt saa riittää, ajatteli Jesse ja pyysi Villeä poistumaan. Ville aivan masentui ensin, mutta ajatteli sitten, että tämähän oli vasta ensikontakti.

 

 

 

Lasse oli löytänyt mukavan tytön koulusta ja toi hänet eräänä päivänä mukanaan kotiin. Aikaa vietettiin sohvalla kuherrellen.

 

Risto oli ruokapöydän ääressä, kun hän näki sohvalla jotain, joka sai hänen silmänsä pyöristymään. - Oho! Hih-hih-hii... Mikäs Ristoa nyt niin hihitytti?

 

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!

 

 

 

Sitten olikin jo Jessen syntymäpäivät ja Villekin oli saanut kutsun. Aika oudolta hänestä tuntui, että oma pojanpoika nyt tuli eläkeikään ja hän itse harkitsi opiskelijaelämää tässä...

 

 

 

Lasse oli alkanut menestyä paremmin koulussa ja sai nyt ihan hyviä arvosanoja. Hän haki stipendiä yliopistoon ja oli henkisesti valmistautunut lähtöön. Hän mietti jo, ketä kaikkia elbonialasinuoria hän tapaisikaan yliopiston kampuksella.

 

 

 

Ville oli tehnyt päätöksensä: - Hyvästi nyt Nuusku. En voi ottaa sinua mukaani, mutta eläinsuojelutäti hankkii kyllä sinulle hyvän kodin. Minä lähden nyt yliopistoon!

 

 

 

Villen lähdettyä Nuusku kiroili mielessään pitkän litanian rumia sanoja. Eihän tässä näin pitänyt käydä, se manaili. Pääsin jo niin lähelle.

 

 

Humpsista vain ja yhdessä väläyksessä se muuntautui taas omaksi itsekseen. Niinpä niin, Adoratahan se siinä.

 

 

 

- Lähdenkin tästä ennen kuin se eläinsuojelutäti tulee ja panee minut häkkiin, tai jotain, tuumi Adorata. Seurasi uusi valonvälähdys: puff ja hän oli poissa.

 

 

 

Kotona Adoratan pahantuulisuus vain jatkui: - Miten se miekkonen pääsee aina livahtamaan minulta? Jatkuvia loukkauksia loukkausten perään ... tämä on sietämätöntä! Minun on voitettava hänen sydämensä!