Sen jälkeen kun Lasse von Himpula oli valmistunut yliopistosta, hän oli ottanut velkaa ja ostanut ison talon läheltä entistä kotiaan. Lasse halusi perustaa perheen ja siksi iso talo olisi ennen pitkää kuitenkin tarpeen.

Onneksi hänellä oli myös Ville-isoisoisältä perittyjä varoja käytettävissään. Nyt aikuisena Lasse muistutti ulkonäöltään kovasti isoisoisäänsä.

 

 

Melko pian muuton jälkeen Lasse kutsui opiskeluaikaisen tyttöystävänsä ja kihlattunsa Arjan kylään, koska halusi esitellä tälle uutta taloaan ja pyytää tätä luokseen asumaan. Sitten Lasse huomasi, että Arjallahan oli salaseuran takki yllään. Toivottavasti salaseuran velvollisuuksista ei tulisi estettä yhteenmuuttamiselle. Kumpi olisi Arjalle tärkeämpää, opiskelu-ura vai Lasse?

- Nyt mä kyllä nappaan sinut, ajatteli Lasse.

 

 

Vaikka salaseuran jäsenyys olikin ollut Arjalle mukava luottamustoimi opiskeluaikana, se ei merkinnyt hänelle mitään erityisempää. Hän oli ikionnellinen Lassen kutsusta muuttaa yhteen ja niinpä hän ilomielin lopetti opinnot siltä seisomalta ja muuttui aikuiseksi. Hänelle tuli tuollainen pinkki paita ja harmaa hamonen, jotka ovat tyypillistä vanhempaa Maxis-mallistoa. Ne hän saa luvan vaihtaa heti kun ennättää hankkia mukavampia vaatteita.

 

 

Lasse oli niin tohkeissaan Arjan innostuksesta, että huomasi rakastavansa tätä entistä enemmän. Hän harkitsi jo häitäkin.

- Jos kerran on varma tunteistaan, ei kannata siirtää häitä yhtään tuonnemmaksi. Niin ja sitten vain lapsia niin pian kuin mahdollista. Sepäs mukava suunnitelma, tuumi Lasse myhäillen.

 

 

 

Tavan mukaan lähinaapurit tulevat aina toivottamaan tulokkaat tervetulleeksi naapurustoon. Niin nytkin. Ja Arja halusi osoittaa olevansa loistava kokki, ettei Lassen tarvitsisi hävetä. Sitä paitsi hän uskoi, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta. Hän loihti tuossa tuokiossa mitä erikoisimpia venäläisiä herkkuja tarjolle.

Nyt hän oli jo ennättänyt leikata hiuksensakin. Naapurin täti kysyi, missä kampaajalla Arja oikein oli käynyt, kun oli niin tyylikäs leikkaus.

- No se tyylinmuutos nyt kävi aika nopeasti tuossa vessan peilin edessä, vähätteli Arja vaatimattomasti.

Lasse oli niin valmis perustamaan perhettä, että häistä olikin sovittu jo samanna iltana. Arja kertoi haluavansa suuret perinteiset kirkkohäät ja perhejuhlat. Sitten hänelle tuli mieleen eräs yhteinen opiskelukaveri, jota voisi pyytää häihin laulamaan. Jäi Lassen tehtäväksi soittaa tälle.

 

 

Lasse muisti Petran mukavan pippurisena tyttönä, jonka hän oli tuntenut lapsesta alkaen. Petra oli ollut sellainen ikuinen vastarannankiiski, jota oli ollut aina hauska ärsyttää. - Olihan meillä monta matsia. Ja nyt hän on menestyvä artisti, jota on vaikea saada kiinni, mietti Lasse odotellessaan, että Petra vastaisi puhelimeen.

 

 

Kun Lasse vihdoin muutaman yrittämän jälkeen sai Petran puhelimeen, hän selitti vuolaasti, miten oli ostanut Petran levyn ja kuunnellut sen melkein puhki. Sitten hän vihdoin pääsi itse asiaan ja kertoi olevansa menossa naimisiin Arjan kanssa ja voisiko Petra tulla laulamaan heidän häihinsä.

 

 

Petra oli ensin yllättynyt ja ilahtunut kuultuaan Lassen tutun äänen. Hänellähän olikin ollut ikävä Lassea. Sitten Lasse pudotti pommin Petran niskaan kertomalla häistään. Oli kuin jäätävä henkäys olisi lävistänyt Petran. Hänen hengityksensä salpaantui ja hän joutui nieleskelemään pariin otteeseen ennen kuin sai soperrettua vastauksensa. Tokihan hän voisi tulla laulamaan vanhojen opiskelukavereidensa häihin. Se olisi hänelle oikein kunnia-asia.

 

 

Yllättävän puhelun jälkeen Petra vaipui itsesääliin ja itkeä pirautti katkeria kyyneleitä. Hänhän oli ajatellut itse ottaa yhteyttä Lasseen ja haaveillut aloittaa seurustelun tämän kanssa. No nyt se oli liian myöhäistä. Sillä välin, kun Petra oli keskittynyt luomaan uraa, muiden elämä oli edennyt aimo harppauksin. Petralla ei ollut tähän mennessä jäänyt aikaa musiikin ja uran luomisen jälkeen millekään muulle. Lasse olisi onnellisempi Arjan kanssa.

 

 

Kun Petra oli toennut itkukohtauksestaan, hän purki mielipahaansa siivoamalla raivokkaasti. Tiskit pois alta ja sitten moppi heilumaan. Mikään ei rauhoittanut mieltä yhtä nopeasti kuin kuuraaminen. Reippaasti vain pölyvillakoirat pikavauhtia kenneliin. Oli ihanaa, kun koti tuoksui taas puhtaalle.

- Siivousterapiaa voisi hyvin suositella kaikille, on se niin tehokasta. Mitä jos kirjoittaisin siitä oikein oppaan, hymähti Petra itsekseen.

 

 

Vihdoin Petra pääsi säveltämään kappaletta, jonka voisi esittää häissä. Kukaan ei saisi huomata hänen todellisia tunteitaan Lassea kohtaan. Hän halusi näyttää olevansa rautainen ammattilainen ja väsäsi romanttisen rakkauslaulun, joka olisi Lassen ja Arjan häävalssi.

 

 

Oli kaunis loppukesän iltapäivä. Hääväki oli jo kirkossa, kun hääpari viimein saapui. Arjalla oli pinkki morsiuspuku.

 

 

Häävalat vannottiin ja sormukset vaihdettiin kuten asiaan kuuluu. Petra ei kestänyt olla paikalla seuraamassa toimitusta.

 

 

Petra luuli maailmansa romahtavan nähdessään Lassen vievän Arjan häävalssiin. Hän olisi niin toivonut itse saavansa mahdollisuuden Lassen kanssa.

- Sitten tämä olisi voinut olla meidän häävalssimme, mietti Petra haikeana. Vaikka hänen äänensä hiukan värisi ja sydäntä särki, hän jatkoi urheasti laulun loppuun. Kaikki pitivät laulusta ja taputtivat käsiään.

 

 

 

Petra tunsi itsensä jotenkin ulkopuoliseksi, hänen oli vaikea rentoutua ja hän istui aivan tönkkönä. Eipä näyttänyt tytöille ruoka maistuvan.

 

 

Petra poistui vähin äänin hääpaikalta ja huokasi helpotuksesta, että kaikki oli mennyt hyvin.

Arja ja Lasse olivat kiitelleet häntä kovasti hänen säveltämästään häävalssista ja sehän oli tärkeintä, että hääpari oli tyytyväinen.

 

 

Lassen ja Arjan häitä jatkettiin siirtymällä stadin parhaaseen diskoon tanssimaan.

 

 

Petra pokasi diskosta jonkun uuden tyypin, ettei tarvinnut olla yksin. Olisipa yrittänyt tuota päätöntä ja kädetöntä haamua, joka oli jostain pölähtänyt paikalle. Se olisi ollut paljon mielenkiintoisempi kuin tuo sinipaita mun mielestä.

 

 

Kaikkien yllätykseksi Arja alkoi hypätä narua keskellä tanssilattiaa. Se oli varma merkki siitä, että nämä juhlat olivat nyt loppu. Petrakin oli jo lähtenyt ja sinipaita tanssi yksinään.

 

 

Hiukan myöhemmin Petra sai kaksoisveljeltään Nikolta kutsun tulla kyläilemään. Niko oli muuttanut Janitansa kanssa yli sata vuotta vanhaan kivitaloon, jota he olivat remontoineet huolella.

 

 

Roope (Nikon poika Saimi-tädin kanssa) oli teini-ikäiseksi tultuaan halunnut muuttaa isänsä luokse asumaan. Petran toisella puolella sohvalla istuu Rasmus, Janitan ja Nikon esikoinen. Nikolla on sylissään Rinna ja Janitalla Roosa.

- Huh, mikä lapsikatras, ajatteli Petra, joka ei itse ollut vielä kerinnyt edes ajatella hankkivansa lapsia.

 

 

Oli Roosan syntymäpäivä ja hänestä tuli taapero. Näköjään aivan yhtä tummatukkainen kuin muutkin perheenjäsenet.

 

 

Petran oli vaikea katsella tuollaista perheonnea. Hän meni baarikaapille ja kaatoi itselleen tuhdin viskipaukun, mutta se ei paljon auttanut. Hän tunsi jäävänsä osattomaksi niin paljosta elämässä.

 

 

Sitten tuli aika laittaa perheen pienimmät untenmaille.

 

 

- Hyvää yötä, Prinsessa! sanoi Niko ja suukotti Rinnaa kevyesti otsalle. Sekä Niko että Janita olivat huolehtivaisia ja vastuuntuntoisia vanhempia. He halusivat tarjota lapsilleen turvallisen ja rakastavan kasvuympäristön.

 

 

Niko aavisti sisarensa tuskan ja kysyi tältä suoraan, mitä tämä tuumi Lassen ja Arjan liitosta.

- Minusta te kaksi olisitte kuuluneet yhteen, sanoi Niko ja katsoi Petraa kysyvästi, mutta Petra vaikeni, sillä hän ei halunnut puhua niin arasta aiheesta edes kaksoisveljensä kanssa. Mitä se kenellekään kuului?

 

 

- Mutta Niko, pitäisihän sinun ymmärtää. Ei minulla ole aikaa vakavaan suhteeseen, kuittasi Petra yksikantaan. - Olimme Lassen kanssa vain kavereita, vähän kuin kissat ja koirat koko opiskeluajan, mutta siihen se sitten jäi. Nyt minulle on kaikkein tärkeintä saada uusi levy julkaistuksi, Petra jatkoi eikä asiasta tarvinnut puhua enää sen enempää. Niko ajatteli, että siskokulta halusi kaiken näyttävän paremmalta kuin olikaan mutta antoi asian olla.

 

 

- Ärsyttävä malliperhe, joka asuu ärsyttävän ihanassa talossa, ajatteli Petra lähtiessään veljensä luota.

 

 

- Minulla on jo kaksi platinalevyä ja laumoitain ihailijoita. Saan hirveästi fanipostia ja kuvani näkyy usein lehtien kansikuvissa. Kohta julkaisen uuden levyn. Siinä on minulle tarpeeksi sisältöä elämään, vakuutteli Petra itselleen.

- Enkä minä tarvitse mitään isoa taloa, koska enhän minä ole koskaan kotona. Aina on keikkoja eri puolilla maata, hän jatkoi järkeilyään. Silti mielessä kaihersi yksinäisyyden peikko, joka sai hänen sydämensä huokaamaan.

 

 

Sitten eräänä aamuna Petra näki kadulla miehen, joka oli jotenkin tutunnäköinen.

- Minusta tuntuu, että olen nähnyt tuon naaman jossain lööpeissä. Ei kai hän ole se Laamojen riveissä pelaava huippujalkapalloilija, Petra arveli ja tunsi miehen kuuman katseen miellyttävinä väristyksinä selässään.

 

 

Petra aivan yllättyi, kun mies pyysi saada hänen nimikirjoituksensa. Olikohan tässä nyt uuden romanssin alku? Kiinnostus ainakin oli molemminpuolista.

 

 

Tällä välin toisaalla stadissa.

 

Villen valtaansa ottanut demoni Daimon halusi maksimoida nautintonsa siminä ollessaan.

- Onneksi minulla on taikakeinoja käytettävissäni tällaisiin tilanteisiin, tuumi Daimon ja kaivoi takataskustaan jonkinlaisen taikasauvan. Se oli vain pieni nysä eikä lainkaan niin hieno kuin noidilla, eikä se tepsinyt muihin kuin elottomiin esineisiin. Vaatekerta vaihtui sen avulla kuitenkin näppärästi.

 

 

Daimon oli tyytyväinen uuteen asuunsa. Hänen keltaiset silmänsä hehkuivat tummien lasien takana. Nyt hänen teki mieli lähteä kruisailemaan ja päätti tarkistaa, millainen auto Villellä oli käytössään.

 

 

- Blaah! Ei voi olla totta. Tuollainen pieni ja säästeliäs harmaa Honda, puuskahti Daimon harmissaan ja toivoi, että auto olisi edes ollut punainen.

 

 

Daimon tarttui jälleen taikasauvaansa. Sen avulla hän sai Hondan jakautumaan atomeiksi ja muodostumaan uudelleen aivan erinäköiseksi. Hänen taikakeinonsa rajoittuivat tällaiseen uudeksimuokkaamiseen.

Daimon pyöräytti taikasauvaansa ja uusi auto laskeutui maahan hitaasti ja äänettömästi kuin höyhen.

 

 

- Tällaisia autot olivat silloin, kun viimeksi olen ollut siminhahmossa maanpäällä, ajatteli Daimon istahtaessaan uuteen ajokkiinsa. Sitten hän tuumi, että jotain tässä oli kuitenkin nyt vialla. Vaikka tämä olikin ollut hänen lempiautonsa silloin, niin eihän nykyään kukaan enää tällaisia käyttänyt. Ei sopinut herättää liiaksi huomiota.

 

 

Daimon teki toistamiseen atomeiksihajottamis- ja uudelleenkokoamistemppunsa. Siihen meni jonkin verran enemmän aikaa, mutta tällä kerralla hän loihti esiin Hummerin ja hymyili leveästi katsellessaan aikaansaannostaan. Tähän autoon hän oli erittäin tyytyväinen. Kyllä nyt kelpasi kruisailla pitkin stadin pimeitä katuja. Hän suuntasi keulan kohti keskustaa.

 

 

Autojen loihtimiseen ja senjälkeiseen kruisailuun oli tuhraantunut niin paljon aikaa, että oli jo aamu, ennen kuin Daimon ennätti kahvilatontille. Häntä harmitti, että oli arvioinut ajankulun niin väärin. Hän oli aikonut panna muutostyön alulle vielä saman yön aikana.

 

 

- En ole tottunut elämään kellon kanssa, totesi Daimon ja ajatteli, että nyt täytyi vain odottaa pimeän tuloa. Eihän kenenkään tarvinnut tietää, että rakennustyö tehtäisiin suurimmaksi osaksi hänen taikasauvansa avulla. Hän päätti käyttää ajan hyödyllisesti suunnittelemalla ja hiomalla uuden rakennuksen yksityiskohtia.

 

 

Onneksi demoni Daimon ajoi tontin ohi vasta aamun sarastaessa, sillä jos hän olisi mennyt sinne jo aiemmin, hän olisi törmännyt erääseen parivaljakkoon.

 

 

Robotti HK-47 oli ollut moneen otteeseen yhteydessä Aleksiin sen jälkeen, kun oli sattumoisin kohdannut hänet kahvilassa. Hän yritti taivutella poikaa puolelleen ja kertoi edesmenneen Tohtori Kaalinpään tutkimuksista sen minkä tiesi ja minkä katsoi tarpeelliseksi kertoa. Tohtori Kaalinpää oli tehnyt dna-kokeita, kloonannut lapsosia ja yrittänyt siirtää omia neron geenejään taaperoihin tehdäkseen niistä älykkäämpiä. Muut kokeet olivat jo valmistuneet, mutta yksi koe oli jäänyt pahasti kesken. Robotti HK-47 halusi jatkaa Tohtorin työtä ja saattaa tuon kokeen loppuun. Siihen hän kuitenkin tarvitsi Aleksia.

 

 

- Onko sinulla se Kaalinpään kadonnut läppäri ja päiväkirja? Tarvitsen ne, jotta voin suorittaa loppuun yhden hänen kokeistaan. Nyt myös eräät tärkeät laitteet on kiireesti siirrettava pois Crazy Mouse Cafén alla olevasta kellarista. Toistaiseksi kukaan ei ole löytänyt niitä. Tiedän sen, koska kävin kahvilan takana tarkistamassa, että kellariluukun lukko oli vielä koskematon... Niin kellariin pääsee vain kahvilan takana olevasta luukusta. Nähdäänkö siellä puolen tunnin kuluttua?

 

 

Sovittuaan tapaamisesta Aleksin kanssa HK-47 hyppäsi kärryynsä ja kaasutti päättäväisenä tiehensä.

 

 

HK-47 saapui Crazy Mouse Cafén portille hitaasti astellen ja etsi varjojen seasta skannerillaan Aleksia. Se kykeni skannaamaan ympäristöään noin 150 metrin säteellä.

- Toivottavasti poika on tullut ja tuonut myös pyytämäni esineet, ajatteli HK-47.

 

 

- Hyvä että tulit! Siirrämme kaikki tärkeimmät laitteet turvaan tulevan remontin alta, sanoi HK-47.

- Minne ne sitten viedään? kysyi Aleksi.

- Minulla on nyt hyvä laboratorioksi sopiva tila, jossa eräs tärkeä kesken jäänyt koe voidaan suorittaa loppuun.

 

 

- Aika jännittävää, mutta pidän siitä! huudahti Aleksi.

- En ymmärrä teitä simejä enkä teidän tunteitanne, lausahti HK-47 kuivasti.

 

 

 

 

 

HK-47 avasi kellarinluukun ja laskeutui vanhat lahot portaat, jotka natisivat sen painon alla. Kaikki oli juuri siinä kunnossa kuin hän oli jättänyt. Osa laitteista oli ruosteessa, mutta ne hän aikoi jättää tänne.

 

 

 

Aleksi oli tukehtua ummehtuneen kellarin tunkkaisessa ilmassa. Hän oli silti vähän hämmästynyt nähdessään, miten suuri kellari oli. Hän ihmetteli, kuinka kukaan ei ollut huomannut sen olemassaoloa. Nyt ei ollut aikaa ihmettelylle. HK-47 osoitti kiireesti, mitkä laitteet piti kantaa autoon. Sitten vain työhön.

 

 

Aika vierähti nopeasti, mutta onneksi oli enää muutama laite jäljellä.

- Tällä laitteella tehdään biometrinen tunnistus, jota tarvitaan erään kesken jääneen kokeen jatkamiseksi. Sinulla on siinä DNA-syntetisaattoriin kuuluva spektrometri, jota ilman kaikki tähän asti tehty työ menisi hukkaan. Kanna sitä siis varovasti, huomautti HK-47 ja Aleksi vilkaisi laitetta kunnioituksen vallassa.

 

 

HK-47 sanoi, että Aleksin olisi parasta tulla mukaan, mutta Aleksi epäröi. Hän oli kyllä hyvin utelias näkemään, mitä tästä vielä seuraisi, mutta ei tainnut luottaa tarpeeksi tuohon robottiin, jotta olisi uskaltanut istua tämän kyytiin.

- Tarvitsen apuasi. Miten muuten saan tavarat puretuksi autosta? tiuskaisi HK-47 selvästikin Aleksin jahkailusta hermostuneena. Aleksi istui siis autoon.

 

 

Yö oli synkimmillään. Ei kuutamoa ei tähtiä taivaalla. HK-47 suuntasi ajokkinsa ulos kaupungista, aavikon halki ja kohti Elbonian lähellä sijaitsevia kukkuloita. Hän ajoi lujaa, sillä matka oli pitkä ja hän halusi päästä perille ja saada laitteet uuden laboratorion suojaan vielä ennen päivännousua.

 

 

HK-47 kääntyi erään tyhjän tontin pihaan ja sammutti moottorin. Tontilla oli vain ruosteinen kontti, jonka kyljessä luki Hapag-Loyd. He purkivat lastin ensin jalkakäytävälle.

- Eihän tontilla ole muuta kuin tuo kontti. Sinnekö me nämä viedään, vai minne nämä on tarkoitus laittaa? kysyi Aleksi ja katseli ympärilleen.

- Kontti on vain hämäystä. Sen sisältä pääsee uuteen maanalaseen laboratoriooni, jota olen rakennellut huomaamattomasti vähä vähältä. Siihen on kulunut aikaa, mutta omistan tämän pienen maapalan, niin että nyt ei ole pelkoa, että joku tulisi häätämään minua pois.

 

 

- Mitähän liuosta tässäkin pänikässä on? Ainakin se on kuvottavan hajuista, tuumi Aleksi ja katseli inhoten valkoista kanisteria, joka näytti olevan puoliksi täysi. HK-47 oli kehottanut häntä kantamaan sitä varovasti ja panemaan sen heti jääkaappiin. Aleksi muisti tuon erikoisen hajun lapsuudestaan. Tässä oli varmaankin sitä hirveää tököttiä, jota se karmea Kaalinpää oli pakottanut hänet juomaan silloin joskus kauan sitten. Ahdistavat muistot alkoivat vaivata Aleksia. Usein hajut herättävät tukahdutettuja muistoja.

- Mitäs minä täällä enää oikein teen? puuskahti Aleksi ja halusi saman tien lähteä takaisin kaupunkiin. Hän päätti yrittää ottaa tuon Volvon avaimet, heti kun HK-47 katsoisi muualle.

 

 

HK-47 oli niin iloinen ja tyytyväinen kuin vain robotti voi olla. Tavaroiden nouto oli sujunut ongelmitta. Kukaan ei ollut kiinnittänyt heihin mitään huomiota. He olivat kaukana kaupungin ulkopuolella eikä Aleksi osaisi täältä omin avuin pois. Kukaan ei myöskään osaisi etsiä Aleksia täältä. Ja mikä parasta: HK-47 oli nyt vihdoinkin saanut haltuunsa Tohtori Kaalinpään kadonneen päiväkirjan ja kannettavan tietokoneen. Hänellä oli nyt kaikki, mitä tarvittiin kesken jääneen kokeen loppuunsuorittamiseksi. Hurraa!

 

 

 

Jatkuu...