Ville oli ostanut isänsä rahoituksella liiketontin suuresta SIM Cityn kaupungista, puiston laidalta, tarkoituksenaan avata kahvila. Tontti oli suurten kerrostalojen keskellä ikään kuin puristuksissa ja siellä sijaitsi huonokuntoinen rakennus, joka oli ollut tyhjillään kauan.
Ville meni isänsä Henrikin luokse huonojen uutisten kanssa. Kahvila-projekti potki vastatuuleen. Oli käynyt ilmi, että tontti olikin rakennuskiellossa eikä Ville tiennyt mitä tehdä seuraavaksi.
- Vaikka sainkin tontin edullisesti, taisin silti maksaa siitä liikaa, hän huokasi isälleen.
- Ai niinkö? sanoi Henrik ja tunsi ärtymyksen nousevan. Hän yritti pysyä rauhallisena ja jatkoi: - Joudut hakemaan asemakaavamuutosta ja se vie aikansa. Mutta jos sitten saat kuitenkin rakennusluvan, niin pääset rakentamaan. Sillä välin mikään ei estä sinua aloittamasta liiketoimintaa nykyisessä rakennuksessa.
- Mutta kuka uskaltaisi tulla asiakkaaksi kahvilaani, jos avaan sen sellaiseen röttelötaloon? ihmetteli Ville.
Asiaa pohdittiin puolin ja toisin. - Ei tässä nyt ole muutakaan tehtävissä. Meillähän on suvussa eräs kaupunginarkkitehti. Hän varmasti auttaa, totesi Henrik viimein. - Niin, tarkoitat Ristoa eikun Reinoa, sekoitan aina ne kaksoset, vastasi Ville ja meni mietteliääksi. Ehkä tunnelin päässä oli sittenkin valoa näkyvissä.
Henrik yritti tukahduttaa ärtymyksensä, mutta vaikeaa se oli. Hän katseli poikaansa arvostelevasti ja alkoi vitsailla tämän epäsiisteistä viiksistä, että ne ainakin pelottaisivat kahvilasta kaikki maksukykyiset asiakkaat pois ja houkuttelisivat paikalle pelkkiä hampuuseja.
Ville piti huomauttelua ilkeilynä ja hiukan suutahti isälleen, mutta ajatteli sitten, että laiskuuttaanhan hän aina antaa viiksien ja parran rehottaa, kun ei viitsi ajaa niitä pois...
Ville meni siitä sitten kylppärin puolelle siistiytymään, kun hänellä kerran oli sinne asiaa muutenkin. Siinä pytyllä istuessaan hän otti käteensä vanhan lehden, jonka isä oli jättänyt lojumaan lattialle. Siitä hän huomasikin jutun ostamastaan tontista, josta oli tullut valituksia sen törkyisyyden takia. Toimittaja oli käynyt paikanpäällä kuvaamassa ja kuvassa talon seinustalla näkyi ruskea robotti. Ville katsoi kuvaa tarkoin.
- Mielenkiintoista, tuon täytyy olla se sama tyyppi, joka tuli mulle uhoamaan. Millähän asioilla se oikeastaan liikkui silloinkin? ihmetteli Ville ja ajatteli ottaa selvää kunhan kerkiää muilta kiireiltään.
Sillä välin Kallosen tytöt Raakel ja Raita olivat tulleet Henrikin luokse. Raakel oli Villelle tosi vihainen. Raita katseli sohvalta nolona, kun siskolikka huusi Villelle, että oli ollut tosi hölmöä jättää opinnot kesken ja hassata vanhan miehen rahat sellaiseen kauheaan talorötisköön. Ihmettä saisi rukoilla tapahtuvaksi ennen kuin siitä mitään tulisi. Sehän oli katukuvan häpeätahra.
- Hoida omat asiasi! sai Ville sanotuksi väliin.
Ville pahoitti kovin mielensä. Mutta Raakel ei pyydellyt anteeksi, sillä hän oli omasta mielestään oikeassa puolustaessaan Henrikiä, joka ei olisi noin suoraan ikinä voinut sanoa pojalleen, ajattelipa sitten mitä hyvänsä. Raita häpesi sisarensa puolesta. Raakel oli ilkeä. Ihan kävi sääliksi Ville-parka.
Onneksi Ville ei näyttänyt kuitenkaan täysin lannistuvan. Hän hyvästeli kaikki, pisti lakin päähänsä ja lähti. Hänellä oli kiire täyttämään kaavakkeita ja laatimaan hakemuksia. Mutta aivan ensiksi hän soittaisi Reino-serkulle, joka toivottavasti voisi auttaa paperisodassa.
Isäpappa Henrik jäi juttelemaan akvaariokaloilleen. Siinä oli eläkeläiselle riittävästi ajanvietettä. Oli mukava katsoa kuinka isot Niilin ahvenet popsivat suihinsa pienemmät kalat.
Kotiin päästyään Ville hieroi älynystyröitään ja mietti, mihin olikaan tullut ryhtyneeksi. Tilanne vaikutti vaikealta, mutta epätoivoon ei ollut syytä, ainakaan vielä.
Yllättäen Raita saapui paikalle. Hän halusi pyytää anteeksi sisarensa kovia sanoja: - Älä välitä, Ville! Raakel on joskus niin ajattelematon, sanoi Raita ja taputti Villen käsivartta ystävällisen sovittelevasti.
- Mutta jospa hän onkin oikeassa ja minä olen luuseri, parahti Ville huolten painaessa mieltä niin, että mies oli aivan kalpea. Mutta ei kuitenkaan yhtä valkoinen kuin maidonvalkea Raita.
Samaan aikaan toisaalla
Tuottaja Usko Kallonen tuli tapaamaan tuoretta Idolssin voittajaa Petraa. Taustalla taloyhtiön talkkari kiukkusi ja polki jalkaa taas kuten joka päivä. Hän oli maailman äkäisin akka, joten parasta pysytellä pois alta. Ympäri pihakatua oli syystuulen puista riipomia lehtiä, mutta niitä haravoimaan hän ei kyllä koskaan ennättänyt.
Petra päätti näyttää Uskolle, miten voimakkaat hänen tunteensa olivat ja syöksyi kimppuun kuin sika limppuun.
- Hullu, ei julkisella paikalla kaikkien nähden! kauhisteli Usko ja katsoi nopeasti ympärilleen, oliko joku katselemassa. Silti hän oli mielissään Petran kiihkeydestä.
He siirtyivät sisälle Petran asuntoon, mutta Petra oli niin tohkeissaan, että unohti vaihtaa talvitakin pois. Hän istui ulkovaatteissaan sohvalla ja jutteli toiveikkaana uudesta levystään, joka oli työn alla. Hänellä oli selkeä näkemys, millainen siitä tulisi ja halusi siihen omia kappaleitaan mukaan mahdollisimman monta. - Oman levyn julkaisu on unelmieni täyttymys, hän sanoi onnellisena.
Kylläpä Petraa harmitti, että Uskolla olikin aivan toisenlainen kanta. Hänen ja levy-yhtiön mielestä nyt piti pelata varman päälle ja valita levylle riittävästi tarttuvamelodisia varmoja hittejä. Yllättäen ne olisivat Uskon omia sävellyksiä ja sanoituksia. Petraa oli alkanut epäilyttää, ettei suhteesta tuottajan kanssa ollut enää mitään etua. Päin vastoin; Uskohan halusi hyötyä hänen levystään viemällä leijonan osan tekijänoikeuspalkkioista. Petra oli levy-yhtiön kannalta vain sijoitus, josta piti saada mahdollisimman suuri tuotto.
Siirryttiin kuitenkin takapihalle, jonne Petra oli saanut komean marmorisen porealtaan suoraan valmistajalta. Sitä sopi käyttää monenlaisiin tarkoituksiin. Pohjasta voi vaikkapa sukeltaa sinne piilotettuja esineitä.
Petra päätti lopettaa suhteen Uskon kanssa ja mietti jo kenestä saisi uuden rakkaan.
Kun Usko oli lähtenyt kotiin vaimon luokse, Petra tarkasteli kuvaansa peilistä. Jostain syystä hän ajatteli usein serkkuaan Lassea, jonka kanssa hän oli ollut tavan takaa tukkanuottasilla koko opiskeluajan.
- En voi käsittää tätä, mutta minulla on ikävä sitä kiusankappale-Lassea, hän ajatteli ja mietti pitäisikö ottaa oikein yhteyttä ja kysellä kuulumisia. Ajatteleekohan Lassekin minua? hän pohti ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Petra oli romantiikkasimi ja hänen toiveissaan oli nyt saada kaksi rakastettua.
Tällä välin toisaalla
Seuraavana aamuna Meri-Elbonia oli joutunut talvimyrskyn kouriin ja tiet olivat erittäin liukkaat. Koulubussi suistui ojaan Gabbeleiden talon kohdalla. Slark ja Nuutti Gabbel olivat miespariskunta ja heillä oli kaksi lasta, Aki ja Reetta.
Meri-Elboniassa on yleensä aina lämmintä eivätkä kaikki asukkaat näköjään ymmärrä pukeutua talvivaatteisiin, jos joskus harvoin pakastaa. Nuutti Gabbel näytti niin ihastuvan tähän ohikulkijaan, että tästähän täytyi ottaa selvää. Kaverin nimi oli Kaarle Janatuinen ja hän oli uusi simi näillä nurkilla. Ainakaan en ollut ennen häntä huomannut.
Nuutti teki jutun juurta ojaan ajaneesta bussista ja sai toisen jakamattoman huomion.
Kyllä tässä jotain silmäyksiä nyt vaihdettiin. Nuutti pyysi kaverin sisälle lämmittelemään, kun ei toiselle ole sattunut palttoota matkaan.
Nuutti kysäisi Kaarlen toiveista ja tämä kertoi toivovansa Nuutin kutitushyökkäystä (reps). No nythän tämä oli jo selvä peli!
Kaarle katsoi Nuuttia tiukasti syvälle silmiin. Harmi vaan, että Nuutti on aviossa Slarkin kanssa.
Huoh, mikä ilme! Nuutti oli kuin sulaa vahaa. Mitähän Slark sanoo, kun tulee töistä?
Sitten Reetta tuli koulusta ja toi mukanaan Maukka-nimisen kaverin. Kaikki lähtivät ulos lumileikkeihin ja Nuutti lainasi Kaarlelle talvitakin. Hän piti huolta, että hyvästeli Kaarlen hyvissä ajoin ennen kuin Slark tulisi kotiin.
Reetta oli romantiikkasimi ja Maukka taisi pikkuisen ihastua häneen. Reetta halusikin, että kaikki pojat juoksisivat hänen perässään.
Reetta oli perheen ainoa naispuolinen jäsen. Hän oli oikea sottapytty, kuten miehetkin, eikä pahemmin kärsinyt siivottomuudesta. Mutta silti sisustus oli hänen makuunsa kovin karu ja hän kaipasi taloon jotain nättiä ja naisellista.
Vanhat keittiötasot eivät tulleet yhtään sen paremmiksi, vaikka niitä olisi pessyt kuinka hyvin. Reetta unelmoi saavansa vielä joskus oman kauniin keittiön, jossa olisi kauniita tavaroita.
Nauttiessaan taas välipalaksi sipsejä Reetta mietti, miten kertoisi isilleen Slarkille ja Nuutille, että hänen mielessään oli herännyt ajatus muuttaa pois kotoa. Mutta minne ja mistä työpaikka? Kukahan voisi auttaa?
Seuraavana aamuna
Anivarhain aamulla Ville päätti lähteä käymään tontillaan.
Hurja siivousurakka olisi edessä. Villeä aivan masensi työn paljous. Epämääräistä roinaa oli ilmestynyt lisää sitten viime näkemän.
- Tätähän käytetään kaatopaikkana. Nämä maalipurkit ainakaan eivät olleet täällä viimeksi, Ville manaili.
Ahkeroituaan koko aamun Ville sai tontin viimein raivatuksi iltapäivään mennessä. Nyt olisi edessä talon korjaaminen siihen kuntoon, että kahvilan saa avatuksi. Tässä oli ennenkin ollut joku kuppila, mutta siitä oli varmasti vierähtänyt jokunenkin tovi, kun se on viimeksi ollut toiminnassa.
Jos aikoo tehdä jotain kunnolla, pitää olla tosissaan. Ja Ville oli. Hän palasi kotiin ja ryhtyi suunnittelemaan muutoksia piirustuspöydän ääressä. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
Henrik ja hänen rakennusmestari-robottinsa Armando tulivat Villen luokse käymään ja juttelemaan korjausrakentamisen nikseistä. Armandolla olikin paljon ideoita ja hän halusi olla mukana auttamassa. Hän kertoi tuntevansa muutaman hyvän tyypin SIM Cityn rakennusvirastossa ja yrittävänsä vauhdittaa Villen lupahakemuksia.
Ville sai uudet kyltit paikalleen ja homma alkoi olla valmis.
Avattuaan kuppilansa ihka ensimmäistä kertaa Ville istahti hetkiseksi alas odottelemaan asiakkaita.
- Vähän köyhä sisustushan tämä on, mutta sitten kun saan rakennusluvan, voin panna kaiken uusiksi, tuumi Ville.
Ensimmäiset asiakkaat olivat Petra Howmany ja Eira Vismanen, molemmat Villen hyviä tuttuja. Kun eräs kaupunkilaissimi tuli sitten kysymään isompaa pöytää, Villen oli pakko vastata, ettei vapaita pöytiä ollut. Sitä paitsi eihän koko kippolaan mahtunut kuin kaksi pientä pöytää.
Koska henkilökuntaa ei ollut, Ville toimi itse kokkina.
Väkerrettyään lieden ääressä nopeasti jotakin kasaan, Ville tarjoili annokset pöytään.
Ville soitti isälleen: - Hei isä, tienasin juuri ensimmäisen simeleonini! Tästä se kuule lähtee. Hiukan pitää kiirettä ja harkitsenkin jo henkilökunnan palkkaamista. En itse millään ennätä kaikkea. Ja kun saan henkilökuntaa, voin laittaa lisää pöytiä ulos.
Sillä välin Meri-Elbonian yössä
Reetta livahti ulos kaupungille Aleksin kanssa. Kylläpä Aleksilla oli tyylikäs auto! Reetta ihastui siihen oitis. Reetta tuumi, ettei Aleksi olisi oikeastaan yhtään hassumpi poikaystävänä.
He olivat kuulleet huhun, että kaupunkiin oli avattu uusi kuppila ja sitähän piti lähteä tsekkaamaan.
- Se on ihan tuossa tuon aidan takana. Minkä minä sille voin että parkkipaikka oli täynnä, puolustautui Aleksi, kun Reetta manaili pitkää kävelymatkaa. Ainakin sata metriä. Hän olisi halunnut kaikkien näkevän, millaisella autolla sitä tultiin.
- Tässä se nyt on. Oletko varma, että haluat todella mennä sisään tuonne? Aika kauhean näköinen paikka, sanoi Aleksi.
- Sinne vaan, vastasi Reetta, joka ei halunnut perääntyä nyt, kun kerran tänne saakka oltiin tultu. Hän oli nimittäin päättänyt kysyä töitä.
Aleksi katseli vähän epäuskoisena kuinka reippaasti Reetta marssi ruosteiselle metalliovelle, jossa luki punaisilla neon-kirjaimilla Open.
Jatkuu...
