Talossa nimeltä Vakava vesivahinko elettiin vaihteeksi onnellisia aikoja.
Lasten yllättävä paluu herätti huomiota maanlaajuisesti. Isäntäpariskunta Rebekka ja Rüdiger von Schlotterstein poseerasivat lehtimiehille ja antoivat haastatteluja. He pääsivät myös Elbonian TV:n Hyvää Huomenta -lähetykseen. Kaikki iloitsivat kaksosten löytymisestä ja halusivat onnitella vanhempia. Kukkalähetyksiä ja onnittelusähkeitä saapui monelta taholta aina Simlandian ylintä johtoa myöten.
Kaksoset vaikuttivat ihan hyväkuntoisilta, mutta varmuuden vuoksi heidät tutkittiin lääketieteellisesti ja laitettiin myös psykotesteihin. Testien tulokset osoittivat poikkeuksellista taiteellisuutta ja ongelmanratkaisutaitoa. Lapset kehittyivät normaalisti ja tulivat pian kouluikään. Tässä Leevi riemuitsee onnistunutta kasvuaan.
Kasvaminen ei aina ole helppoa. Veetin tiimalasi meni punaiselle. Hänen synkkä mielenlaatunsa ja räjähdysaltis temperamenttinsa kertoivat, että tässä meillä oli tuleva ongelmanuori, joka potkisi naapuruston joka ikisen roskiksen nurin, ellei hänelle keksittäisi järkevää tekemistä.
Rebekka oli syvästi huolissaan. Hän pelkäsi sitä karmaisevaa ruskeaa robottia eikä voinut käsittää, miksei Rüdiger sammuttanut ja purkanut sitä. Rebekka uskoi, että varmasti siihen oli ohjelmoitu joku salainen tehtävä. Hän päätti esittää Rüdigerille uhkavaatimuksen: joko HK-47 lähtee tai minä lähden poikien kanssa.
Rüdiger oli salaa hyvin ylpeä HK-47:stä. Olihan se robottina tekniikan huippusaavutus ja hyvin elävän tuntuinen. Sääli siitä olisi mennä virtaa katkaisemaan. Sitä voisi kuitenkin pyytää poistumaan, ajatteli Rüdiger. Hän oli päättänyt pysyä rauhallisena, olla tiukka, mutta ystävällinen. Toisin kävi. Hän hermostui HK-47:n ylimielisiin vastauksiin ja epämääräisiin selityksiin.
- Olemme päättäneet luopua kotirobotin käytöstä. Nyt sinua ei täällä enää tarvita, sanoi Rüdiger.
- Sinä et voi tietää, tarvitaanko minua vai ei, vastasi HK-47.
- Mikä vastaus tuo oli olevinaan? Kyllä minä tiedän ja saan päättää kuka minun talossani majailee ja kuka ei! Voit lähteä saman tien. ULOS!
Silloin robotin käytös muuttui. Se ei sanonut enää mitään. Kuului naksahdus, ikään kuin siinä olisi mennyt uusi vaihde päälle. Rüdiger pelästyi. Hänelle tuli mieleen, että joku otti robotin kauko-ohjaukseen. Heitä olikin ehkä tarkkailtu koko ajan robotin kamerasilmän kautta.
Rüdiger mietti kuumeisesti: - Miten nyt toimisin viisaasti niin, ettei se, joka meitä tarkkailee, huomaisi, että olen tajunnut... Tämä robotti olisi purettava ja katsottava mitä sen sisällä on, tai ei ei... jos päästän sen menemään, se voi johdattaa meidät syyllisten jäljille...
Rebekka oli helpottunut, kun Rüdiger kertoi hoitaneensa robotin ulos talosta. Rüdiger ei kuitenkaan maininnut havainnoistaan mitään, koska ei halunnut enää enempää hermostuttaa vaimoaan. Rüdiger tunsi myös jonkin verran syyllisyyttä siitä, että oli niin sokeasti luottanut tähän mekaaniseen ystäväänsä. Alunperin hän oli sen itse ohjelmoinut, mutta sen jälkeen joku oli varmaankin tehnyt siihen muutoksia.
Veeti oli ainoa, joka tuli hyvästelemään HK-47:n. Ja niin tämä robotti lähti, mutta kukaan ei tiennyt minne.
Tällä välin myös Tohtori Kaalinpään luokse jäänyt Aleksi oli kasvanut. Hän ei ollut onnellinen lapsi. Hän oli täysin orpo, mutta koska hän oli koko ikänsä asunut tässä talossa, ei hänellä ollut tietoa paremmasta.
Kylmä ja tunteeton Tohtori Kaalinpää piti poikaparalle tiukkaa kuria. Hän näki tässä vain tieteellisen kokeen kohteen. Lapsi olisi kaivannut äitiä, mutta siihen rooliin ei Kaalinpäällä ollut mitään edellytyksiä. Hän ei lainkaan välittänyt muiden tunteista. Hän vaati aina täydellistä kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta ja oli suorittanut lapselle toinen toistaan omituisempia kokeita. Hän oli antanut lapsen leikkiä vain tarkkailun alaisena ja vain "kehittävillä" leluilla.
Aika kuluu hitaasti silloin, kun pelottaa. Tohtorin määräyksestä Aleksi istua nökötti tutkimustuolilla kylmässä kellarissa ja odotti seuraavaa koetta. Hän pelkäsi ankaraa Tohtoria niin, ettei uskaltanut hievahtaa paikoiltaan, vaikkei Tohtoria kuulunut ja paikallaan istuminen oli vaikeaa.
Hugo-setä tuli onneksi pelastamaan poloisen. - Tule vain ylös keittiöön syömään. Minä laitoin sinulle juustopastaa. Tohtori on taas hajamielinen ja uppoutunut työhönsä. Ei hän edes muistanut jättäneensä sinut tänne yksin.Tule, mennään!
Hugon sisimmässä alkoi viha nostaa päätään. Mitä se nainen oikein ajatteli? Jättää nyt lapsi yksin istumaan pelkkä pyjama päällä kylmään kellariin!
Hugo oli Tohtori Kaalinpäälle käytännön asioiden hoidossa korvaamaton apu. Eräänä päivänä tavallisella kauppareissullaan hän tapasi Antton Sasquatchin ja he alkoivat jutella. Hugo oli kaivannut aikuista juttuseuraa, sillä Kaalinpää ei varsinaisesti ollut seurallinen.
Antton sen sijaan oli kova puhumaan ja ystävystyi helposti kaikkien kanssa. Näiden kahden välille muodostui nopeasti jonkinlainen luottamus. Lisäksi he huomasivat olevansa lähes naapureita.
Hugo osti lehden kauppareissullaan ja luki nyt kiinnostuneena juttua von Schlottersteinien kaksosten ihmeellisestä katoamisesta ja löytymisestä. Jutun yhteydessä julkaistiin myös kuvia. Hän ei ollut uskoa silmiään: siinähän olivat hänen pikku mussukkansa!
Oli kuin suomut olisivat pudonneet Hugon silmiltä ja hän olisi nähnyt, todella nähnyt Tohtori Kaalinpään ensi kertaa sellaisena kuin tämä oikeasti oli. Hän alkoi vaatia Kaalinpäätä tilille tämän tekemisistä: - Mitä sinä oikein teit niille lapsille? Sinä vähät välität koehenkilöidesi turvallisuudesta. Alahan selittää, nainen!
Tohtori Kaalinpää suuttui ja kävi vastahyökkäykseen silmät leimuten: - Ettäs kehtaatkin puhua minulle noin! Mikä sinä luulet olevasi? Minä olen kaikkien aikojen etevin tiedenainen ja minun tutkimukseni ja kokeeni ovat huippusalaisia. Älä sekaannu asioihin, joista et ymmärrä mitään!
- Sinä ja sinun kokeesi! Ajattelisit joskus mitä pahaa voit saada aikaan! Olet täyskahjo koko muija!
Aleksi oli kauhuissaan aikuisten tappelusta. Hän ei ollut ennen nähnyt tällaista yhteenottoa ja oli ahdistunut ja peloissaan Hugon puolesta, sillä Kaalinpää oli hurjistuneena kuin pers...een ammuttu karhu.
Aleksi äkkäsi yllättäen, että Kaalinpäältä oli jäänyt kannettava auki, kun Hugo oli aloittanut riidan. Yleensä se oli vain Tohtorin käytössä ja pääsy koneelle oli kielletty muilta. Nyt Aleksi käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja surffasi minkä kerkesi. Oli ihanaa saada yhteys ulkomaailmaan. Huomaamattaan Aleksi taisi tuhota jotain Kaalinpään tiedostoja, tottumaton kun oli. - Tämähän on kivaa, tuumi Aleksi, taidankin ottaa ja piilottaa tämän kannettavan.
Hugo ei voinut enää käsittää, mitä hän oli ikinä nähnyt tässä naisessa. - Hirviö se on, ei voi muuta sanoa, Hugo tuumasi inhon vallassa, parantumaton psykopaatti.
Kaalinpää kihisi raivosta. - Hugon hypnoosi on selvästi haihtumassa. Kukaan ei saa puhua minulle tuohon tyyliin. Tämän se liero saa vielä maksaa!
Hugolle tuli kaikesta kalabaliikista hiukova nälkä, joten hän oli iloinen löytäessään keittiöstä tuoreen munakkaan. Hugo arveli, että Kaalinpää oli tietysti tehnyt sen itselleen ja hajamielisenä unohtanut taas syödä. Sellaista sattui yhtenään, ei siis mitään ihmeellistä siinä.
Hugo alkoi popsia munakasta hyvällä ruokahalulla ja ennätti syödä siitä yli puolet, ennen kuin huomasi, että siihen oli käytetty jotain epätavallista maustetta, sillä se maistui hiukan oudolta. Silti hän söi sen kokonaan, nälkäinen kun oli. Pian häntä alkoi kuitenkin väsyttää kovasti. Oli kuin maailma olisi alkanut pyöriä silmissä.
Tohtori Kaalinpää hykerteli tyytyväisenä. Hän oli tosiaan valmistanutkin munakkaan itselleen, mutta äskeisen yhteenoton jälkeen Hugon kanssa päättänyt antaa Hugon syödä sen.
Maustettuna tujauksella Kaalinpään omaa "maustetta". Hän oli nimittäin epähuomiossa mennyt keksimään myös tarpeetonta kemikaalia, joka oli lojunut työhuoneen pöydällä jo jonkin aikaa. Se saattoi hyvinkin olla jopa myrkyllistä, joten sitä voisi kokeilla Hugoon. Sillähän voisi olla jotain lääkkeellistä käyttöäkin, kunhan vain tietäisi, miten se vaikuttaisi.
Munakkaan syötyään Hugo tunsi itsensä väsyneeksi ja päätti käydä sohvalle pitkäkseen. Hän nukahti välittömästi ja vaipui pian syvään anestesiatyyppiseen tilaan. Kaalinpää mittasi pulssin ja hengitystiheyden, kirjasi kaiken ylös tieteellisen tarkasti ja jäi seuraamaan "potilaansa" tilaa. Hugo kuorsasi tasaisesti ja Kaalinpää odotti. Sopivan annostuksen löytäminen ei aina ole niin yksinkertaista.
Kaalinpää oli niin keskittynyt muistiinpanoihinsa, että melkein pelästyi, kun Hugo heräsikin yllättäen. Tätä Kaalinpää ei ollut osannut arvata. Hän oli erittäin pettynyt koekaniininsa sitkeyteen ja piti koetta epäonnistuneena, sillä kemikaalin vaikutukset jäivät odotettua vähäisemmiksi. Hugo tajusi saaneensa jotain myrkkyä.
- Kuinka sinä saatoit tehdä minulle näin? En olisi ikinä uskonut kaiken sen jälkeen mitä minä olen hyväksesi tehnyt. Olen auttanut sinua kaikin tavoin ja uskonut puheisiisi ja tukenut sinua suuren luokan suunnitelmissasi. Ja näin sinä kohtelet minua. Kiittämättömyys on maailman palkka.
- Nyt tämä saa riittää! Ei ole enää muuta vaihtoehtoa, kuin että minä ja Aleksi muutamme pois täältä. Kuinka en tullut aikaisemmin ajatelleeksi sitä?
Aleksi oli toisaalta innokas lähtemään, toisaalta häntä pelotti, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Se oli kuitenkin varmaa, ettei hän jäisi yhtään kaipaamaan hullua tohtori Kaalinpäätä eikä tämän hulluja kokeita. Mikä tahansa olisi parempaa kuin elämä täällä.
Hugo nosti matkalaukut taksin takakonttiin ja istui takapenkille Aleksin viereen ja niin he lähtivät tältä tontilta. - Mihin me nyt mennään, Hugo? kysyi Aleksi ja sai vastaukseksi: - En tiedä. Se nähdään sitten kun tullaan perille.
Aleksi kääntyi istuimella polvilleen, nojasi leukansa selkänojaan ja tuijotti taksin takaikkunasta, kunnes taloa ei enää näkynyt.
Yksin jäänyt Tohtori Kaalinpää harmitteli, että oli arvioinut annostuksen väärin ja antanut liian laimeaa liuosta. Kuinka kaikki voikin muuttua niin hetkessä? Miksi kaikki tuntui nyt menevän pieleen. Voi Kaalinpää parkaa. Uskomatonta, hänhän oli lähes simsimillinen.
Mutta turha murehtiminen oli niin epätyypillistä tälle naiselle, että hän jätti pian asian sikseen. Muut asiat täyttivät hänen mielensä. Laitteisto oli mennyt epäkuntoon, eikä siinä kaikki. Laboratorio oli siivottava ja siinä oli kovasti työtä. - Mistä saisin nyt apua? mietti Kaalinpää, en selviydy tästä itsekseni.
Silloin illan pimeydestä Kaalinpään ovelle asteli eräs tutun näköinen hahmo. Hän oli saanut lähtöpassit entiseltä isäntäväeltään ja käveli nyt sisään ihan muina robotteina.
Kaalinpää oli niin onnellinen HK-47 saapumisesta, että melkein rakastui. Hassua kuinka Kaalinpää, joka ei kyennyt tuntemaan mitään toisia simejä kohtaan, saattoi tuntea niin voimakkaasti elektroniikkaa kohtaan. HK-47 oli hänestä vastustamaton.
Kaalinpää selitti robotille tutkimuslaitteessa ilmennyttä vikaa ja toivoi, että robotti saisi sen taas kuntoon. HK-47 kävi innokkaasti työhön käsiksi ja näytti heti tietävän, mistä kiikastaa.
Kun laitteisto oli korjattu, HK-47 kysyi, voisiko hän olla vielä muuten avuksi.
- Noh, minulle on kertynyt tänne hiukan ongelmajätettä, vastasi Kaalinpää nolona, sillä hän ei olisi millään halunnut myöntää pieleen menneitä kokeitaan. Hän jatkoi: - Jäte pitäisi haudata maahan. Saat auttaa minua kaivamaan.
Kuoppia kaivaessaan Kaalinpää huomasi, miten vahva ja väsymätön HK-47 oli. Sellainen tehokkuus oli Tohtorille mieleen. He saivat nopeasti haudatuksi kaikki 153 myrkkypurkkia, eivätkä tunteneet minkäänlaista syyllisyyttä pohjaveden saastuttamisesta ja maapohjan pilaamisesta seuraavien noin sadantuhannen vuoden ajaksi.
Kaalinpää kiitteli ja kehui vuolaasti HK-47:aa, mutta robotti ei moisesta piitannut. Ei se ymmärtänyt sellaisesta mitään, koska sille ei ollut kukaan ohjelmoinut tunteita. Kaalinpää odotti turhaan saavansa vastakaikua. Mutta HK-47 oli ollut päällä koko päivän ja nyt se vain sammutti virran itsestään ja meni hybernaatiotilaan virran vähäisyyden takia.
Oli tähtikirkas yö ja, koska ei ollut (koehenkilöiden puuttuessa) muutakaan tekemistä, Kaalinpää kävi loikoilemaan nurmikolle. Oli draconidien huippukausi ja Kaalinpää halusi vaihteeksi huvitella seuraamalla tuhansien tähdenlentojen meteorimyrskyä öisellä taivaalla.
Meteoriparvet tulivatkin poikkeuksellisen näyttävinä ryöppyinä. Sitten Kaalinpää näki erikoisen suuren meteorin lähestyvän punahehkuisena.
- Ei mutta, sehän näyttää tulevan ihan suoraan kohti! Se tuleekin kohti!
Kuului hirveä rysähdys. Apua! Kaalinpää jäi taivaalta pudonneen tuntemattoman esineen alle. Voiko tällaisesta selvitä hengissä?
Harmaahuppuinen viikatemies saapui ja heilautti viikatettaan. Tohtori Kaalinpää haihtui hiukkasina ilmaan.
Kävi ilmi, että Kaalinpää oli saanut avaruusromua päälleen. Vain yksi erakkosusi tuli paikalle seuraamaan tapahtumia. Sekin vain uteliaisuuttaan. Kukaan ei surrut Kaalinpään kuolemaa. Ikään kuin muistomerkiksi pihamaalle jäi epämääräinen metallikasa.
Samaan aikaan yliopistossa:
Lasse huomasi Arjan kävellessään kampusalueella, taisi olla keskuspuistossa. Poikaparka oli nyt tosissaan ihastunut. - Onkohan hän varattu? Miten voisin lähestyä häntä luontevasti? Tarvitseekohan hän apuani esseen kirjoittamisessa? aprikoi Lasse ja silmäili Arjan keinahtelevia lanteita kaipaavin katsein. Arja oli hänestä tyylikäs, hyväkäytöksinen ja kaunis. Ah, niin kaunis ja ennen kaikkea seksikäs.
Lasse keräsi rohkeutta, sillä hän sai esseestä sopivan tekosyyn alkaa juttelemaan Arjan kanssa. Kävi ilmi, että Arja oli myös vapaa ja vaikutti kiinnostuneelta. Loistavaa.
Lasse kutsui Arjan käymään kimppakämpälle ja ennen pitkää hän oli saanut lähikontaktin tähän ihailemaansa tyttöön. Kaikki sujui sen jälkeen kuin itsestään.
Rakkautta ilmassa!
Vihdoinkin minua onnisti, tuumi Lasse ja sytytti makuuhuoneeseen kynttilöitä. Ihanassa tunnelmavalaistuksessa oli mukava jatkaa tutustumista. Heillähän oli koko yö aikaa.
Tällä välin myös Niko tunsi lemmenkaipuuta. Hän ei ollut ajatellut mitään muuta kuin kuumia huulia koko päivän.
Janita tulikin juuri sopivasti paikalle eikä Niko aikaillut vaan koppasi tytön syliinsä. - Sieltähän se mun oma kultani tuleekin! Mä olen niin kaivannut sua. Tule tänne senkin kissapeto, grrrr! Niko oli yhtä hymyä. Janita oli uupunut saatuaan esseen kirjoitetuksi ja tarvitsi nyt ison halin ja suukkoja poikaystävältään. Niitä hän saikin ja paljon.
Nikon mielestä Janitan kiinteä pepa oli vastustamaton ja sitä piti sitten hiplata taukoamatta. Pian he eivät enää pystyneet irtautumaan toisistaan vaan jäivät siihen viettämään yötä sohvalla.
Aamunkoitteessa Petra oli heti treenaamassa kuntopyörällä. Hän oli aivan kelmeän kalpea ja huonovointinen, mutta jatkoi silti apinan raivolla. Hän oli päättänyt pudottaa vielä muutaman kilon jo ennestäänkin laihasta vartalostaan, sillä häntä rassasi Lassen pilkan kohteena oleminen. Hän ei voinut itselleen mitään, vaan ajatteli koko ajan Lassen ilkeitä sanoja. Ehkä Petra oli salaa ollut hiukan ihastunut Lasseen, mutta saanut kokea karvaan pettymyksen. Joskus viha on vain rakkauden kääntöpuoli.
Myös yhdessä makuuhuoneessa oli herätty, tai oikeastaan siellä ei oltu nukuttu ollenkaan. Nyt tämä onnellinen, umpirakastunut pariskunta suunnitteli jo ruusuista tulevaisuutta yhdessä. Sitten Lasse lupasi hakea aamukahvia. Arja jäi raukeana nukkumaan. Hänelle tuli Lassea ikävä heti, kun tämä oli noussut sängystä.
Kahvinhakureissulla Lasse törmäsi Nikoon joka oli juuri herännyt sohvalta. Kumpikin ajatteli vain rakastamaansa naista. Lasse huomasi lepotuolissa voipuneena retkottavan Janitan ja katsoi merkitsevästi Nikoa silmiin. Niko vastasi katseeseen virnistäen leveästi ja pojat naurahtivat nyökytellen toisilleen tietäväisinä.
Petra oli seurannut sivusta eikä voinut välttyä jonkinlaiselta mustasukkaisuuspuuskalta. Jokin vain napsahti hänen päässään. Lasse ei kerinnyt ottaa kuin muutaman askelen, kun aivan yllättäen Petra kävi raivokkaasti hänen kimppuunsa. Mistähän tuota pölyä muuten aina niin kovasti nousee?
Niko ei välittänyt tappelunnujakasta ollenkaan. Häntä kiinnosti vain aamun sanomalehti. Taustalla Janita sen sijaan oli herännyt metelöintiin ja kauhisteli pölyn määrää, joka alkoi aivastuttaa häntä.
Nahistelu jatkui kiihkeänä, mutta Niko vain luki tuoreita uutisia lehdestä. Eräs nainen oli menehtynyt harvinaisessa onnettomuudessa, kun radaltaan suistunut satelliitti oli pudonnut hänen takapihalleen ja liiskannut hänet atomeiksi. Hänet tunnistettiin talosta löytyneiden todisteiden perusteella vankilasta karanneeksi Tohtori Viivi Kaalinpääksi. Elbonian poliisi toivoo, että mahdolliset silminnäkijät ilmoittavat havainnoistaan.
Niko sai juuri sopivasti lehden luetuksi, kun yhteenotto päättyi Petran voittoon. - Siitäs sait, senkin kiusankappale! uhosi Petra riemuissaan. Lassen kanssa painiminen oli tuottanut hänelle outoa mielihyvää.
Niko tiesi jo ennestään, että Petra oli kova mimmi, mutta ei ollut ikinä nähnyt häntä samanlaisen kiihkon vallassa. Petra oli saanut hyvää tappeluharjoitusta miteltyään jatkuvasti voimia Nikon kanssa teini-ikäisenä. Voitosta osa oli varmaankin sen ansiota.
Raakel tuli paikalle vasta kun kaikki oli jo ohitse. - Huomaan, ettei sinulle kannata ryppyillä. Toivosinpa että minullakin olisi tuollaiset voimat, hän sanoi ja onnitteli Petraa ja jatkoi: - Vieläkö aiot osallistua seuraaviin Idolssin karsintoihin? - Tietysti aion. On hyvä olla selkeitä tavoitteita, joihin pyrkiä, vastasi Petra.
Sitten Niko ihmetteli, eikö Ville ollut tullut ollenkaan kotiin koko yönä. Petrakaan ei ollut nähnyt Villeä. Sitten Niko totesi: - Hän taisi sitten löytää mieleisensä tytön eilen illalla. Hänellä oli nimittäin treffit aika oudossa paikassa - Mustanmännistön puistossa - ja se hiukan huolestutti minua, mutta kaipa hän itse tietää mitä tekee.
Petra harjoitteli tanssia ja karismaattista esiintymistä. Hän halusi löytää keinon saada esitykseensä lavasäteilyä. Ainakin hän itse piti omasta esityksestään. Toivottavasti se tehoaisi myös Idolssin tuomareihin. Paikalliset karsinnat olisivat jo seuraavana iltana.
Myös joku opiskelijakaveri kyseli, oliko Villeä näkynyt. Ville ei ollut ilmestynyt aamun luennoille, vaikka ne olisivat olleet melko tärkeät ja hän oli kertonut aiemmin aikovansa olla läsnä.
Myös Lasse oli rekisteröinyt, ettei Villeä ollut näkynyt koko päivänä ja nyt alkoi jo olla aika myöhä. Missä kummassa se kaveri oikein oli. - Ehkä hän oli muuttanut pois ja unohtanut vain kertoa, tuumi Lasse. Pitäisiköhän tästä nyt tehdä katoamisilmoitus? Ei se olisi aivan naurettavaa! Lähdenpä itse katsomaan sinne Mustanmännistön puistoon. Olen utelias näkemään sen.
Niko lähti Lassen mukaan, sillä hänkin kantoi huolta ystävästään. He saapuivat perille ja huomasivat heti, ettei puistossa ollut ketään. Puita oli vain harvassa ja kallioinen maasto vietti jyrkästi alas. - Hän on voinut liukastua kalliolla, pudota tuonne lampeen ja hukkua, sanoi Lasse ja Niko puuskahti nopeasti: - Eikä ole. Älä puhu tuollaisia!
Pojat kävelivät puiston läpi ja kurkistivat jyrkänteen reunalta ammottavaan kuiluun. - Hän on voinut pudota tuonne rotkoon ja taittaa niskansa, kauhisteli Niko. Nyt oli Lassen vuoro sanoa: - Eikä ole. Älä puhu tuollaisia! Eihän täällä ole mitään. Tämä on kyllä kolkko paikka, lähdetään pois.
Pojat nousivat siis autoon ja miettivät kotimatkalla, mitä nyt pitäisi tehdä. He eivät päässeet kuitenkaan yksimielisyyteen ja niin matka jatkui hiljaisuuden vallitessa, kun kumpikaan ei keksinyt ratkaisua pulmaan.
Oli sysipimeä yö ja Adoratan linna kohosi synkkänä ja uhkaavana korkeiden kuusien ympäröidessä.
Adorata oli saanut halajamansa miehen vangikseen, mutta hänellä oli silti yksi paha ongelma: mies oli elävä ja Adorata keräsi kuolleita sieluja, ei eläviä. Villen tulisi siis kuolla, jotta Adorata saisi hänen sielunsa. Mutta koska Adorata oli niin rakastunut, hän ei halunnut tämän kuolevan. Olipa outo asetelma. - Voi Ville Ville, mitä minä sinun kanssasi teen?
Huoneessa oli vain niukasti valoa. Ville yritti nähdä kuvioidun ikkunan läpi pihalle saadakseen selville, missä hän oikein oli. Paksu metalliovi oli tiukasti lukossa ja ikkuna-aukot liian pienet, jotta niiden kautta olisi päässyt pakenemaan. Sitä paitsi lohikäärme näytti olevan piha-aitauksessa. - Nukkuukohan se koskaan, Ville mietti.
- Se nainen raahasi minut tänne väkipakolla vastoin tahtoani. En tiedä mitä hän minusta oikein haluaa, mutta saatan kyllä arvata, koska tämä on makuuhuone. Nämä punaiset silkit eivät tee minuun mitään vaikutusta, tuhahti Ville.
Ville puristi tyynyä tiukasti rintaansa vasten kuin hakeakseen siitä turvaa. Adorata tuli hyvin murheelliseksi nähdessään, ettei Ville todellakaan osoittanut kiinnostusta häntä kohtaan. - Voi kuinka masentavaa! Älä kulta tee tätä minulle, hän ajatteli, sillä en haluaisi tappaa sinua. Olet niin kaunis. Haluaisin niin silittää tukkaasi. Enkö saisi vähän edes huulillani koskea tuota nöpökkinenääsi ja noita vihreitä silmiäsi, noita täyteläisiä huuliasi? Pliiiis...
Adorata totesi: - Haluaisin vain tuntea sinut lähelläni. Mutta ei sitten, ei sitten, ei väkisin. Kun sinä et nyt vain ymmärrä mistä kaikesta tässä on kyse. Adorata yritti maanitella, mutta Ville puristi tyynyä entistäkin tiukemmin ja murahti Adoratalle vihaisena: - Minä haluan pois täältä.
- Pysy kaukana minusta, senkin hullu! huusi Ville ja tönäisi Adoratan kauemmaksi.
Adorata ei ollut osannut odottaa näin vihamielistä suhtautumista, sillä hän sai kuolleet sielut yleensä aina heti vaivatta pauloihinsa. Eikä hänellä ollut kokemusta elävistä. Tällä miehellähän oli selvästi oma tahto. Miten kiehtovaa, miten ihmeellistä! - Mutta miten murheellista, että joudun nyt ottamaan hänet hengiltä.
- Voisinhan käyttää lemmenjuomaa, tuumi Adorata. Mutta se ei silti poista tuota järkyttävää itsepäisyyttä. Toisaalta ihailen häntä juuri siksi, että hänellä on niin voimakas oma tahto. Hän on niin miehekkään jämäkkä. Olisin utelias tietämään, mitä hän sitten tahtoo.
Sääli, todella sääli, mutta nyt minun on saatava hänet kytketyksi noihin kahleisiin, ennen kuin hän yrittää karata. Siten saan hänet omakseni ja voin nauttia hänestä elävänä. Sitten voin syöttää ja juottaa hänelle mitä haluan. Hmmm, miksei tämä ajatus tuota minulle ollenkaan mielihyvää? kummasteli Adorata. Sitten hän tajusi rakastavansa Villeä juuri tuollaisena villinä ja vapaana. Hän ei olisi kahlehdittuna enää se sama mies, jota rakastan, päätteli Adorata. Rakkaus on muuttanut minua.
Adorata oli oppinut tärkeän läksyn: oikea rakkaus ei ole itsekäs vaan osaa arvostaa toisen vapautta, antaa toisen olla oma itsensä eikä yritä hallita toista. Hän oli syvästi hämmentynyt.
Ville huomasi Adoratan olevan syvissä mietteissä ja irvisti tälle selän takana.
- Kauhea nainen, niin kaunis ja niin pelottava! ajatteli Ville ja huomasi samalla, että tässä huoneessa olikin isommat ikkunat. - Käytän heti tilaisuutta, hän sanoi itselleen, karkaan, niin kauan kun Adorata on omissa mietteissään, Ville tuumi ja kapusi ikkunasta pihalle.
Apua, taloa ympäröi korkea aita. Miten täältä pääsee pois? Toivottavasti lohikäärme nukkuu.
Juokse, Ville, juokse!
-------------------------
