Rock Radion tiloissa:


- Tervehdys, muistat varmaan minut?! Olen Usko Kallonen, Rock Radion tuottaja, lupsakka luuranko ja äskettäin tullut myös isäksi. Olen niin ylpeä pikku Rebekastani. Hän sai upean valkoisen hipiän ja kirkkaan siniset silmät. Hellanduudelis, diid däydellisen gaudis vauveli...



Valitettavasti Rebekan äiti Maisa oli muuttanut mielensä eikä enää pitänytkään luurangoista, perskaletto. - Oletpa ikävä siminainen, sanoi Usko. Mitä vikaa meissä luurangoissa muka on?
- Olet ihan liian luiseva ja kylmän laskelmoivakin sinä olet. Täysin tunteeton. En tiennyt, että olet tuollainen, puuskahti Maisa. En pysty edes nukkumaan tuollaisen luuviulun vieressä. En saa unta, kun luusi nitkuvat ja  kolisevat koko ajan.



Maisa, Usko ja ikävä keskustelu. Emme halua kuulla rumia yksityiskohtia, emmehän. Maisa kävi niin kuumana, että antoi tulla täydeltä laidalta kaiken, mikä mieltä painoi. Vaikka yleensä ottaen olikin hyvin rauhallinen, Usko aivan tuohtui Maisan loukkaavasta riitaisuudesta. Sanasodan tiimellyksessä he kumpikin unohtivat Rebekan, joka olisi kaivannut hoitoa. Ei pientä vauvaa saisi jättää yksin noin pitkäksi ajaksi!




Onneksi Jussi-setä oli paikalla. Sillä välin kun Maisa ja Usko riitelivät, romantiikkasimi Jussi löysi sisäisen pehmoisinsä. Aika yllättävää, mutta kun vauhtiin pääsi, vauvanhoito sujui Jussilta kuin luonnostaan ja hän huomasi suorastaan pitävänsä vauvan hoitamisesta. Katso nyt, kuinka hän lepertelee Rebekalle. Kukapa olisi moista osannut arvata tästä piintyneestä naistenmiehestä? (Siis jos Jussin tekstiviestit joskus vuotaisivat julkisuuteen, niin ... huh-huh!)



Tässä on syyllinen Jussin uuteen pehmeämpään minään: Rebekka oli aivan vastustamattoman kaunis pikku prinsessa. Tällainen neiti kietoisi kenet hyvänsä pikkurillinsä ympärille.




Isyys pukisi sinua Jussi, etkö voisi harkita hankkia omia lapsia? Eikö nyt olisi jo aika?



Koitti Rebekan ensimmäinen syntymäpäivä. Jotain hämmästyttävää tapahtui: maailman kauneimmasta vauvasta tuli maailman rumin taapero. Jussi seisoi tiukasti asennossa ja oli hiukan epätietoinen, miten nyt pitäisi toimia. Hän ei ollut uskoa silmiään.
Usko rakasti pientä prinsessaansa, näytti tämä sitten miltä tahansa.



- Nyt taitaa olla parasta jättää kommentoimatta ja olla vain ihan hiljaa, tuumi Jussi, mutta ei voinut mitään esiin pyrkivälle yökkäykselle. Karmean ruma kersa! Nyt katosi Jussin pehmoisyys kertalaakista.Usko mulkoili vieressä suurilla silmäaukoillaan. Aina ei tiedä onko hänen hymynsä ilkeä vai hyväntahtoinen.



Maisalla meni lopullisesti hermot. - En kestä tätä. Ei minun tyttäreni voi olla tuon näköinen! Tulen hulluksi, kun ajattelenkin, että minun pitäisi tuota hirviötä pitää lapsenani. Ehei, se ei käy - ei ei EEEIH!



-Sinä ja sinun hirveä sukusi! Rebekka on perinyt sinun kammottavien sukulaistesi piirteitä! Järkyttäviä kummajaisia kaikki tyynni! En halua tuollaista lasta. Voi miksi ikinä ryhdyin kanssasi mihinkään? Maisa meuhkasi ja purki kiukkuaan.
- Nooh, älähän nyt, rauhoitteli Usko.
- Olen vielä nuori ja haluan elää kuten nuoret elävät. Täällä sinun kanssasi olen kuin elävältä haudattu, Maisa valitti. Usko ei tajunnut mistään mitään. - Miten niin? hän tiedusteli.
- Siten niin!
Maisa taisi kärsiä lievästä masennuksesta.



- Älä välitä, Rebekka! Kyllä isi sinua rakastaa. Äiti on tuhma.
Maisa meni toiseen huoneeseen, luultavasti murjottamaan yksinään. Usko ei nyt jaksanut välittää Maisasta sillä oman tyttären hyvinvointi oli hänelle kaikkein tärkeintä maailmassa.



Usko laittoi Rebekan nukkumaan. Nyt piti vain ratkoa ongelmat Maisan kanssa. Kyllä kaikki puhumalla selviää, ajatteli Usko.
Kävi kuitenkin niin, ettei hän löytänyt Maisaa koko talosta. Häntä ei näkynyt missään. Taisi lähteä ulos lepuuttamaan hermojaan jonnekin muualle, arveli Usko. Kenenkähän luo mahtoi mennä?



Maisa ei ilmaantunut paikalle seuraavanakaan päivänä. - No, kyllä routa porsaan kotiin ajaa, Usko vakuutteli itselleen, ei syytä huoleen. Kyllähän aikuinen simi osaa itsestään huolehtia, Usko päätteli ja jatkoi Rebekan kanssa leikkimistä. Hän opetti tämän kävelemään. - Hyvä tyttö! Olet nopea oppimaan, kehui Usko Rebekkaa ja taputti tätä varovasti päähän. Pitihän Uskon ollakin varovainen, ettei toisen pää aukea hänen taputuksistaan. On nuo sormet sen verran terävät.



Usko opetti Rebekan myös puhumaan. - Sano isi...


Oli kulunut jo monta päivää siitä, kun Maisa lähti hyvästiä jättämättä ja Usko alkoi ajatella, että Maisa oli vain yksinkertaisesti saanut tarpeekseen ja jättänyt hänet. Muuttanut muualle. Mutta miksi hän ei ottanut mitään tavaroita mukaansa? Kaikki vaatteetkin olivat kaapissa. Kummallista.



Talvi teki tuloaan ja lunta pyrytti oikein reilusti. Takapihalla oli surullinen näky, jota kukaan ei ollut huomannut, sillä se peittyi nopeasti hangen alle. Maisa oli tuupertunut lumeen ja paleltunut. Oliko hän kuollut? Eipä tietenkään, koska timantti oli vielä vihreä, näkeehän sen. Hän oli vain horroksessa lumen alla.



Tällä välin Meripuroilla oli tullut synnytyksen aika. Linda ponnisti ja Milla kannusti vieressä. Rytmimusiikki soi täysillä stereoista.



Syntyi poikavauva, joka sai nimekseen Nuno. Jostain kumman syystä Odeten ja Babeten äiti, Lola Fellenbaum oli tullut seuraamaan synnytystä. Vanha alien-kääkkä, pistää nokkansa joka paikkaan, minne se ei kuulu. Tietysti Lola oli juoruakka, joka oli tullut katsomaan, kenen näköinen vauva sieltä putkahtaisi maailmaan. Tummat kulmat ja silmät, hmmm... olisiko se... voisiko se olla Jussi HowManyn poika?



Vaikka oli talvi, Milla kävi uimassa talon takapihalle rakennetussa uima-altaassa. Hän ei voinut vastustaa sinisenä kimaltelevaa vettä. Lumiset puut kaartuivat altaan ylle ja heijastuivat kauniisti veden pinnasta. Öinen tunnelma oli hyytävän hurmaava. Toivottavasti et kylmety ja sairastu, Milla.
Milla olisi halunnut oman lapsen, mutta ehkä pitäisi kuitenkin etsiä itselleen sopiva aviomies ensin. - En halua olla kuten äiti, ettei tiedä lapsensa isää. Se on noloa. Tai ehkä hän ei vain halua kertoa. Sekin oli mahdollista.



Vauvat ovat sitten ihania! - Minä en kyllä tiedä, kuka sinun isäsi on, Nuno, mutta ei haittaa yhtään. Olet suloinen pikkumies, Linda puheli pojalleen, vaikka tiesi ettei tämä vielä mitään ymmärtäisi. Kasvatan sinusta kunnon miehen. Ja sen minä lupaan sinulle, voit luottaa äitiin. Kyllä meistä vielä tulee fiinejä!



Milla oli päättänyt löytää itsellensä miehen, vaikka kiven kolosta. Vapaita miehiä ei vain oikein tuntunut olevan liikkeellä Elboniassa. Se oli nyt nähty. - Vielä minä löydän rakkauden, vaikka sitten pitäisi kääntää jokainen kivi, tuumi Milla ja suuntasi kohti tietokonetta.



- Laitan deittinettiin ilmoituksen, Milla ajatteli ja naputteli: "Hemaiseva punapää vailla herraseuraa."
Eikä, Milla, älä nyt tuollaisia kirjoita. Saisit aivan vääränlaisia vastauksia... Onneksi Milla tuli järkiinsä ja poisti tekstin. Parempi ehkä lukea miesten jättämiä ilmoituksia, hän ajatteli ja alkoi etsiä sopivia. Ne olivat kuitenkin toinen toistaan järkyttävämpiä: "katseen kestävä alfa-uros etsii päiväkahviseuraa". Kääk! Ei ikinä! Vain pari ilmoitusta oli sellaisia, joihin hän halusi vastata ja saikin sovituksi tapaamisen Vernon Kosh -nimisen kaverin kanssa. Onnea seuranhakuun, Milla. Toivottavasti tärppää!



Kävi ilmi, että Vernon Kosh oli servo ja töissä Odette ja Marten Koshin kartanossa. Hän kyseli vain Millan rahatilannetta. Milla kertoi rahatilanteen olevan kunnossa, mutta että hän ei ollut kiinnostunut seurustelemaan robotin kanssa. - Et sitten tullut maininneeksi sitä ilmoituksessasi, että olet robotti! kivahti Milla.



Takaisin koneen ääreen ja uusi yritys. Milla sopi jälleen tapaamisen.



Nyt Millan deitti oli kyllä samanikäinen simi, mutta pian Milla sai huomata inhoavansa tätä kaveria sydämensä pohjasta. En tiedä miksi. He vain eivät sopineet yhteen. Ei voi mitään. (Komea nenä btw, hih)



Yhä vielä Milla jaksoi yrittää. Tämä olisi viimeinen kerta, jos tämä ei nyt ole sopiva, niin alan nunnaksi, vannoi Milla ja sopi taas tapaamisen.



Tämä kaveri piti kovasti jalkapallosta. Millan mielestä hän oli kyllä ihan miellyttävä, mutta jotain outoa hänessä oli. Kun tuli aika lopettaa treffit, niin kaveripa ei lähtenytkään pois, vaan jäi roikkumaan taloon epämääräiseksi ajaksi. Kummallinen tapaus.



Noh, mitäs minä siitä välittäisin, päätti Milla. En voinut hyvästellä enkä pyytää poistumaan, koska sellaista vaihtoehtoa ei tullut, kun klikkasin kaveria. - Kai se häipyy, kun saa tarpeekseen, ajatteli Milla ja kävi välillä hoitamassa hedelmäpuita. Toivottavasti tulee hyvä sato.



Nunolla oli syntymäpäivä. Ei vieläkään tietoa isästä, sillä ei hän olllut oikein kenenkään näköinen, paitsi itsensä tietysti. Ei ainakaan Jussi HowManyn. Tämäpä arvoitus.



Kyllä lapset kasvavat joskus todella nopeasti. Nunosta tuli saman tien tenava. Jo on hänellä huonoja tapoja, kun kouraisee noin vain kiinni kakkuun kuin sika limppuun.
 - Hei hei, poika! Käytähän lautasta, kun otat sitä kakkua!



Siis kenen poika tämä Nuno oikein oli? Kenellä oli mustat hiukset ja tuon väriset silmät, ei ainakaan Lindalla, joten poika oli perinyt hiuksien ja silmien värin isältään. Arvoitus ei selvinnyt Lindalle vieläkään, mutta Nunosta kehittyisi varmaan vielä oikein komea mies. Ihanaa, maltan tuskin odottaa.



Millan treffiseuralainen ei ollut ymmärtänyt poistua vieläkään. Onneksi hän oli perso kakuille ja joutui ahneutensa seurauksena lehmäkasvin kitaan. Päästiinhän siitä miehestä vihdoin eroon. Luuli voivansa asettua taloksi ihan noin vain. Tervemenoa!



Iltahämärissä Milla lypsi lehmäkasvin ja joi sitten uutteen saaden siitä heti lisää elinvoimaa. Se olikin hyvään tarpeeseen, sillä hänen äitinsä Linda oli juonut uutetta niin ahkerasti, että oli jo tytärtään nuorempi. Näin tuosta treffikaverista lopulta oli kuin olikin jotain iloa Millalle.



Koska en ole löytänyt ketään, minun on nyt sitten kai pakko alkaa nunnaksi. Byääh!



Nuno ei välittänyt perheensä naisten ongelmista, vaan nautti täysillä uudesta sängystään. - Hip hei, kivaa pomppia sängyllä!
 Yrittäisitte nyt saada sen pojan aisoihin, sehän on ihan kuriton.


Linda Meripuro tuli käymään Uskon luokse ja sai kuulla Maisan salaperäisestä katoamisesta. Oli kulunut jo pitkä aika, eikä Maisasta ollut kuulunut pihaustakaan. Usko oli ajatellut ottaa yhteyttä yksityisetsivä Hercule Poirottiin tapauksen selvittämiseksi, mutta ei halunnut Maisan alkavan ajatella liikoja itsestään.
- En oikeastaan haluakaan häntä takaisin, mokoma nirppanokka, totesi Usko kuivasti.
Linda ajatteli, että Usko oli varakas mies ja nyt aivan vapaakin, koska Maisa oli tehnyt valintansa ja lähtenyt. - Voi sentään, kuinka ikävää! sanoi Linda osaaottavalla äänellä mutta samalla hänen päässään alkoi raksuttaa ovela suunnitelma. Hän alkoi miettiä, että Uskostapa saisi hyvän isin Nunolle.



Linda alkoi lohdutella Uskoa ja tapahtumat etenivät nopeasti. Usko oli ihastunut Lindaan tuossa tuokiossa.
Kylläpä sinä olet kevyt, Usko, sanoi Linda ja säteili tyytyväisyyttä. Ha-haa Usko et vielä tiedäkään, mutta otan sinusta pian miehen itselleni. No ajattelepa itse: olisimme loistava uusioperhe: isi, äiti, pieni tytär ja poika. Mikäs sen mukavampaa? Ai niin, se Milla...



Oli aikainen kevät ja pihalle tehty lumiukko alkoi sulaa. Milla kylvi kasvihuoneeseen vihanneksia. Hän oli päättänyt lykätä nunnaksi ryhtymistä ja keskittyä puutarhanhoitoon.



Sitten Linda koki elämänsä järkytyksen: Maisa saapui hänen pihalleen ja pyysi apua. Maisa kertoi heränneensä maassa makaamassa ja harhailleensa päämäärättä pitkin aivan vierasta kaupunkia. Hän ei tunnistanut yhtään taloa, ei yhtään tuttua katua ollut. Missä hän oli? Hän ei muistanut kuka oli, mistä tuli tai missä asui. Hän oli menettänyt muistinsa ja Linda oli ensimmäinen simi, johon hän törmäsi.

Lindalla oli vaikeuksia päättää, mitä tehdä. Kukaan ei ilmeisesti ollut nähnyt Maisaa, koska oli myöhäinen ilta ja Lindalle tuli houkutteleva ajatus mieleen. Hän voisi hoitaa Maisan jotenkin pois tieltä, niin että hän saisi varmasti pitää Uskon itsellään. Maisan piti kadota pysyvästi, niin ettei edes Hercule Poirot häntä löytäisi. Mikä nyt neuvoksi? Linda mietti kuumeisesti.



Tietysti lehmäkasvi olisi se ilmeisin vaihtoehto, mutta ei, ei nyt tällä kertaa. Hautakivestä voisi tulla turhia hankaluuksia ja kysymyksiä kuolinsyystä. Maisastahan voisi olla vieläpä hyötyäkin joskus myöhemmin. Lehmäkasvi ei sitäpaitsi edes halunnut syödä Maisaa, joka oli kovin sitkeäksi kuivunut ja kitkerän makuinen maattuaan koko talven lumen alla horroksessa.
Parempi olisi keksiä joku hyvä sijoituspaikka ja hetken mietittyään Linda tiesi tarkalleen sopivan. Tämä oli julma suunnitelma, mutta siten Linda ei syyllistyisi ainakaan mihinkään laittomaan.



Vain yksi puhelinsoitto ja Linda sai järjestettyä niin, että Maisaa tultiin hakemaan vielä samana iltana.
Tarpeen vaatiessa Linda voisi aina selittää toimineensa kaikkien parhaaksi...





Toisaalla, kaikesta tästä tietämättömänä, muutamia nuoria oli siirtymässä yliopistoon aloittaakseen opiskelun. Esittelen heidät ja heidän asuntolansa vielä tähän tämän osan lopuksi.


Tässä asuntolan rakennukset: muutamia asuintaloja, kirkko, kuntosali/kirjasto, ruokala/oleskelutila, uima-allas, eli kaikkea tarpeellista on tarjolla. Tämä oli sellainen paremman tasoinen asuntola.

Tontin eteen ajoi keltainen taksi ja sieltähän  he jo saapuivat.

 
Ensimmäisenä Linde von Himpula. Hänen tiimalasinsa meni epähuomiossa punaiselle, mutta hän sai tyylikkään tummanharmaan asun. Aika vakava ilme, Linde. Koita nyt vähän piristyä! Saapa nähdä, onko Lindellä lukuhaluja.



Seuraavana Lippe Lepolahti. Okei, sait sitten tällaisen asun.



Sitten autosta nousi Mia Kitulias. Hänelle tuli pitkä mekko ja minusta hänestä tuli aika paljon kauniimpi kuin mitä hän oli teininä. Ihan mukavaa.



Viimeisenä autosta nousi Kaasu von Himpula ja hänestä tuli yllättäen ihan urheilullisen näköinen. Viimeksi kun hänet nähtiin kotona, niin hän oli tukeva. Oikea salamalaihtuminen siis. Hyvä Kaasu!



Tytöt asettuivat asumaan vierekkäisiin pieniin erillistaloihin. Kaikki valmiiksi kalustettuja.



Pojat ottivat huoneet isomman talon yläkerrasta. Nämä huoneet olivat kyllä tosi pienet.



Onneksi talon alakerrassa oli kuitenkin tilaa. Oikein kodikasta, kun vertaa muihin opiskelijabokseihin, joita olen nähnyt. Ei yhtään hullumpi valinta, pojat. Kyllä tästä vielä hyvä saadaan.




Kun oltiin asetuttu taloksi, Lipen ensimmäinen ajatus oli soittaa kotiin ja kertoa äidille, että perillä oltiin ja kaikki kunnossa.




Sen sijaan Mian ensimmäinen ajatus oli löytää Linde.
Linden ja Kaasun ensimmäinen ajatus oli löytää jotain ruokaa suuhunpantavaksi, koska nälkähän heillä oli.



Lippe kuuli huolestuttavia uutisia kotoa.



Hänen äitinsä Rosanna oli mennyt pikaisesti naimisiin Kim Asolan kanssa.
- Äiti, kuinka sinä saatoit? Ensinnäkin, kyllä minäkin olisin halunnut olla läsnä teidän häissänne. Miksi teitte sen minulta salaa? Tietysti Kimin ajatus. Että osaakin olla loukkaavaa! Toisekseen, sinä et tiedä siitä miehestä mitään äiti, et yhtään mitään!



- Niin, noh, vastasi Rosanna Asola vältellen, häissä oli vieraana Kimin tuttuja ja he kyllä olivat aika erikoisennäköisiä kaikki. Ihan mukavia kyllä, mutta hiukan erivärisiä, kuin mihin olemme tottuneet. Ja heillä oli myös tatuoinnein koristellut kasvot ja oudot silmät, siinä kaikki. mutta ihan hyvin se meni.
- Voi äiti! Mihin sinä vielä joudut? Kim oli niin omistava ja kauhean mustasukkainen, kun minä vielä olin siellä. Millainen hän mahtaa olla jatkossa? Äiti minua pelottaa, sanoi Lippe. Se mies on julmuri!


Niin, kuka oikeastaan oli Kim Asola ja keitä ne hänen ystävänsä olivat? Miksi Kim halusi niin nopeasti avioon? Minne Maisa katosi ja löydetäänkö häntä enää koskaan?

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin saamme vastauksia jatko-osissa.