Tuntematon simi ikkunan takana: - Kuka minä oikein olen? Miksi en voi muistaa? Miksi olen täällä?




Pitihän se arvata, että kyllä joku elbonialaisista ennen pitkää alkaa ihmetellä Maisan katoamista poliisille.
- Eikö Usko ole tehnyt katoamisilmoitusta? kyseli Ville konstaapeli Jonnalta. - Jotain outoa siinä on, koska Maisa vain häipyi eikä ei ole ottanut yhteyttä kehenkään, edes läheisimpiin ystäviinsä. Etkö voisi tehdä jotain?
- Katoamisilmoitusta ei ole tehty ja ilman sitä ei poliisi voi tehdä mitään, vastasi Jonna. Sitä paitsi, kyllä aikuinen simi saa pysytellä poissa, jos niin haluaa. Ei siihen välttämättä mitään rikosta liity, vaikka onhan se erikoista, että hän jätti myös pienen tyttärensä ihan noin vain. No, voinhan hakea Uskon kuulusteluihin ja katsoa, mitä hänestä saa irti.




Elbonian poliisin putkassa:
- Siis minuako sinä nyt syytät Maisan katoamisesta? ihmetteli Usko. Oletko sinä tullut hulluksi? Onko minut nyt muka pidätetty? Haluan asianajajani paikalle siinä tapauksessa. Hänen nimensä on Marten Kosh ja hän kyllä järjestää minut vapaaksi hetimiten. Ja sitten sinä, sinä - pollariplanttu - saat ansiosi mukaan mitä sinulle kuuluu! Olet pian entinen poliisi ja niin nopeasti ettet tiedä mikä sinuun iski, Usko uhosi.
- Noh, noh, rauhoitutaanpas nyt, tyynnytteli Jonna. Olen tuonut sinut tänne kuulusteluja varten ja saan Elbonian lain mukaan pitää sinua kaltereiden takana kaksi päivää.



Jonna päätti antaa Uskon virua jonkun aikaa putkassa, ennen kuin aloittaisi kuulustelut.
- Muhikoon rauhassa, niin että pehmenee. Sitten alan hiillostaa häntä. Kyllä se totuus sieltä vielä puristetaan.
- Saan varmasti ylennyksen, kun ratkaisen tämän tapauksen, Jonna myhäili tyytyväisenä.

Vaan kuinkas sitten kävikään?


- Jonna ei taida nyt oikein käsittää, etten minä aio suinkaan jäädä tänne virumaan, ajatteli Usko.
Minullahan on tässä mitä mainioimmat työvälineet, joilla voin tiirikoida lukot auki!
- Toivottavasti Maisa ottaa yhteyttä ja soittaa pian kotiin, Usko mietti, muuten olen pulassa. Rebekkakin kaipaa niin kovasti äitiään, mutta mitäs minä muka voin tehdä? En mitään ainakaan täältä käsin...



Hassu juttu, mutta Jonna nukahti sohvalle ja Usko käytti heti tilaisuutta hyväkseen.
- So long, baby! Ei minua lukot pitele.



Sillä välin lapset olivat tulleet tienhaaraan ja Rebekka lepuutti jalkojaan tyhjän ostoskeskuksen penkillä.
 - Väsyttää jo tämä käveleminen, mutta nyt en kyllä anna periksi. Rüdiger on tosi ystävä. Kukaan muu ei ottanut minua tosissaan eikä halunnut auttaa, mutta hän keksi keinon. Kohta löydämme minun äitini. Ihan kohta.

Rüdiger tarkisti eräältä ohikulkijalta, mihin suutaan heidän seuraavaksi tulisi kääntyä.



Niin lasten matka jatkui joen yli ja kaupungin ulkopuolelle. Kohta he olivat ihan maaseudulla.
- Oletko varma, että se talo on täällä päin? Rebekkaa alkoi jo epäilyttää, kun maisema oli niin autio.
- Kyllä se kohta tulee vastaan, olen aivan varma siitä, että suunta on oikea, vastasi Rüdiger. En vain osannut arvioida matkan pituutta oikein. Mutta kun nyt olemme jo tänne asti tulleet, niin eihän tässä muuta voi kuin jatkaa matkaa.
- Ajattelen koko ajan vain äitiä, siitä saan voimaa, huokasi Rebekka voipuneena. Vaikka olin hänen lähtiessään niin pieni, etten edes kunnolla muista miltä hän näytti, niin hänen kuvansa hymyilee minulle niin kauniisti ja auttaa jaksamaan.



Yö laskeutui ja lapset tulivat metsän reunaan. - Rüdiger, minua pelottaa, sanoi Rebekka.
- Älä pelkää, Bekka, ei ole mitään pelättävää. Ota minua kädestä, vastasi Rüdiger. Meidän täytyy löytää joku suojaisa paikka, jossa voimme hiukan levätä.




- Olemme tosi uupuneita, totesi Rüdiger. Mitä jos kävisimme pitkäksemme hetkiseksi. Tuossa puun alla on penkki. Käy sinä siihen, niin minä asetun tähän sammalmättäälle.
Rebekka nukahti heti, mutta Rüdiger valvoi ja piti vahtia siltä varalta, että joku hänen verenhimoisista  sukulaisistaan sattuisi lentämään paikalle. Varmasti heidän lähtönsä olisi nyt jo kotona huomattu.




Vampyyrien talossa:
- Armollinen rouva, Rüdiger on lähtenyt jonnekin. Etsin häntä koko talosta, mutta en löytänyt mistään, Håkan ilmoitti Kreivitär von Schlottersteinille. - Ja sitten äkkäsin jääkaapin oveen laitetun lapun, että hän on lähtenyt etsimään Rebekan kanssa tämän äitiä.



- Voi ei, ei voi olla, Kreivitär hermostui kovasti uutisesta. - Minne se poika on nyt lähtenyt? Ovat lähteneet jo aamulla eli se tarkoittaa, että he ovat melko varmasti eksyneet. Pikkulasten on vaarallista liikkua kaupungilla näin myöhään. Sitä paitsi tämä on noloa senkin takia, että meille on tulossa sukulaisia käymään.
- Soitin jo Rebekan isälle, lähdetäänkö sinne? kysyi Håkan.
- Minä menen, mutta jää sinä tänne siltä varalta, että Rüdiger palaa. Tai isäni ja veljeni lennähtävät pihaan.


 
- Tulin juuri kotiin enkä nyt halua - sattuneesta syystä - soittaa poliisille. Minun on nyt syytä pitää matalaa profiilia, sanoi Usko.
Kreivitär lupasi järjestää etsintäpartion. - Jätä vain kaikki minun huolekseni. Minä ja sukulaiseni haravoimme nopeasti koko kaupungin lentäen. Kyllä me ne lapset löydämme, lupasi Kreivitär. Ja sitten Rüdiger saa kuulla kunniansa!



Usko vaikeroi Jussille: - Auta minua! Rebekka on lähtenyt etsimään äitiään jo aikaisin aamulla eikä ole tullut vieläkään kotiin. En voi soittaa poliisille, koska karkasin juuri putkasta. Minun on mentävä piiloon!

Jussi oli hyvin hämmentynyt tästä kaikesta. - Olen hyvin pahoillani, Usko. Olisi varmaan kannattanut  kuunnella Rebekkaa tarkemmin eilen illalla. Hän puhui jotain selvänäkijästä. Soitankin hänelle, ehkä hän on nähnyt tytön tai ainakin voi katsoa kristallipallostaan. Vaikka en kyllä oikein usko hänen kykyihinsä, Jussi naurahti epäileväisenä.



Lindan  reaktio näihin huolestuttaviin uutisiin oli ihan tyypillisen itsekäs. Hän ajatteli: - Pahus nyt he saattavat löytää Maisan ja kaikki tulee ilmi. Tämä tästä nyt vielä puuttui! Voisinkohan mitenkään estää sen... Ei, nyt on tämän simin ehkä parasta alkaa kerätä kimpsut ja kampsut kasaan ja muuttaa muihin maisemiin.



von Schlottersteinien pihaan saapui kaksi tuntematonta lepakkoa, jotka kiertelivät talon ympärillä hetken.
- Onkohan tämä se siskokullan uusi koti, mitä tuumit pappa? kysyi toinen.
- Kyllä se tämä on. Olemme perillä, toinen vastasi. Kyllähän tässä onkin jo lennetty aikamoinen matka.



Niinpä he muuntautuivat taas ihmishahmoon. Pappa Dracula (eli Kreivi Dracula, jos ihan tarkkoja ollaan) sekä hänen poikansa Vlad Dracula. Kreivitär von Schlottersteinin isä ja veli sekä Rüdigerin isoisä ja eno, jotka lensivät Elboniaan sukuloimaan kaukaa Transsilvanian linnastaan.


Nyt jos naapurin Hercule Poirot olisi suunnannut kaukoputkensa tänne, häneltä olisi mennyt teet väärään kurkkuun. On sen verran komea näky:



Vlad kävi karistamassa matkapölyt ja virkistäytymässä suihkussa.



Sen sijaan Pappa Dracula oli kauhuissaan kuullessaan tyttärenpoikansa katoamisesta. - Voi pikkuvampyyri Rüdigeriä! Hänet on heti löydettävä.




Vielä pikainen palaveri huolestuneiden vanhempien kesken: - Me jos ketkä kykenemme löytämään kadonneet lapset, vakuutti Kreivitär Uskolle. Haravoimme koko kaupungin vielä tänä yönä.
- No, tehkää parhaanne, pyysi Usko.


Samaan aikaan toisaalla:


- Voi kunpa voisin muistaa... Kyllähän he kaikki haluavat auttaa minua, mutta en kestä olla täällä hetkeäkään enää. Täällä tulee hulluksi kuka tahansa. Olen vain tuntematon potilas, yksi onneton muiden onnettomien joukossa.



- Eihän näiden kanssa pysty edes puhumaan mitään, kun ovat niin pahasti pöllyssä ja päästään sekaisin. Näyttää siltä, että heillä on voimakas lääkitys päällä. Ja entäs ne jatkuvat tulipalot, joita ne sytyttelevät? Järkyttävää! Ihme, ettei koko paikka ole vielä palanut maan tasalle. Ja tosi kummallista, ettei palokuntaa koskaan kutsuta paikalle.




Ainoa ystäväni, Maija, oli muuten mukava, mutta luuli olevansa mallinukke näyteikkunassa. Hänen kanssaan vietin eniten aikaa.



Sitten eräänä yönä, Maijakin kuoli. Täällä on paljon pahansuopia haamuja. Monta simiä on siis jo kuollut tällä tontilla.



Tohtori Kaalinpää jaksaa olla ystävällinen ja kannustaa minua. Hän sanoo, että voin poistua heti kun pääni selkiää. Milloin se tapahtuu, ei voi kukaan tietää. Syön kuitenkin kiltisti lääkkeeni, sillä luotan tohtoriin.

Voi Maisa, Maisa! Kannattaisiko siihen tohtoriin nyt niin luottaa?




Lapset olivat heränneet viluissaan ja jatkoivat matkaa aamuhämärissä ennen kuin aurinko oli edes noussut. Nälkä kurni suolissa, mutta onneksi metsästä löytyi hiukan mustikoita aamupalaksi.



Vastaan käveli eräs töistä kotiin palaava kokki, jolle Rüdiger selvitti ratkaisevansa kadonneen Maisan arvoituksen. - Viimeinenkin pala loksahtaa pian paikoilleen, hän totesi.
Kokilla oli mukana ravintolasta kotiin vietävänä hiukan ruokaa, jonka hän päätti nyt antaa lapsille. Se tulikin hyvään tarpeeseen.

Sitten lapset jatkoivat taivaltaan uusin voimin. Myöhään samana iltapäivänä he saapuivatkin erään yksinäisen rakennuksen luo.



- Luulen että se on tämä talo, sanoi Rüdiger. Tai en luule, vaan olen aivan varma. Portit vain ovat lukossa. Tuo sisempi aita taitaa lisäksi olla sähköistetty. Huh, miten karmaiseva paikka!
- Kierretään talon taakse, ehdotti Rebekka. Siellä taitaa olla joku.



Talon takana oli pieni hautausmaa. Näytti siltä, että joku oli juuri haudattu.
Rüdiger kertoi heidän tulleen etsimään Rebekan äitiä ja kysyi paikalla olleilta naisilta, olisiko täällä Maisa Bäckman nimistä simiä.
Tohtori Kaalinpää mietti hetken ja pyöritti sitten päätään, ettei ollut, mutta kehotti lapsia tulemaan sisään mehulle. - Olette siis lähteneet ihan omin päin liikkeelle, eivätkä vanhempanne tiedä, missä olette? hän tiedusteli. - No hyvä, hän ajatteli mielessään, peliä ei ole vielä toistaiseksi menetetty.



Sisällä lapsille tuli hiukan kinaa. Rebekka oli varma, että lääkäri täti valehteli, sillä hänen mielestään se pinkkipukuinen nainen oli hänen äitinsä. - Mistäs niin päättelet? kysyi Rüdiger, eikös hänen olisi siinä tapauksessa pitänyt sanoa jotakin tai en minä tiedä?
- Olin aika pieni silloin kun hän lähti. Ehkä hän ei vain tunnistanut minua. Aion kysyä häneltä suoraan.




- Hei minä olen Rebekka. Oletko sinä minun äitini, kysyi Rebekka. Minusta sinä näytät ihan minun äidiltäni. Etkö tunne minua?
- Minusta hän näyttää hyvältä mutta haisee pahalta, tuumi Rüdiger ja piteli nenäänsä. Kyllä hän kovasti muistuttaa valokuvan naista.
- En tiedä kuka olen, sillä olen menettänyt muistini. Hei, HALOO! täällä ollaan suihkun tarpeessa!



- Voisiko minulla tosiaan olla lapsi? ihmetteli tuntematon potilas. Nyt muistini alkaakin yllättäen palata. Kyllä äiti aina tunnistaa lapsensa, sinähän olet minun tyttäreni.



- Oma rakas tyttäreni, Rebekka. Tulit etsimään äitiä! En kylläkään muista nimeäni vieläkään. Olenko siis Maisa Bäckman? No, sehän on ihan mukava nimi. Kyllä se minulle paremman puutteessa kelpaa.

- Jaaha, missäs sitä mehua on? tuumi Rüdiger. Tämä juttuhan ratkesi nyt tähän.

Sitä mehua ei ehkä kannattaisi juoda, Rüdiger.



Tohtori Kaalinpää tarkisti, ettei ainakaan lehdessä ollut ilmoitusta kadonneista lapsista. - Hyvä, hyvä, hän hymyili itsekseen katalaa hymyään.

Samaan aikaan kaupungissa:


Darius käväisi von Schlottersteinien talolla varmistamassa, että olihan Rüdiger jo palannut kotiin. Kuultuaan, ettei ollut, hän heti kertoi missä päin oli nähnyt lapset viimeksi. - Mutta se oli jo aamulla. Kuka tietää, miten pitkälle he ovat ehtineet jo nyt.
Vlad kiitti tiedosta ja päätti malttaa mielensä ja purra tätä ystävällistä alienia vasta jonain toisena yönä. Nyt oli liian kiire etsimään siskonpoikaa.



- Nyt ainakin tiedämme, miltä suunnalta kannattaa etsiä, totesi Kreivitär. Eivät he kovin kauaksi ole voineet ehtiä. Eipä ihme, ettei heitä viime yönä löytynyt, koska eivät olleet kaupugin alueella ollenkaan.



Kolmen läpsysiipisen lepakon etsintäpartio lähti siis matkaan.




Vlad lennähti aitojen sisäpuolelle ja tervehti tohtori Kaalinpäätä. - Uskoakseni sisarenpoikani on täällä tyttökaverinsa kanssa, hän totesi. Tohtori Kaalinpäätä pelotti Vladin synkkä katse ja häntä puistatti Vladin kalseana kaikuva kumea ääni sekä kalman kylmä kosketus. Hän halusi päästä näistä oudoista olioista eroon mahdollisimman nopeasti. Huh! Viekööt muksut mennessään ja Maisan yksin tein.



Heti ensi silmäyksestä lähtien Maisa ja Vlad tunsivat välillään outoa värinää. Vain yksi kevyt kosketus ja katse syvälle silmiin...



Tämä oli rakkautta ensi silmäyksellä (ainakin Maisan puolelta). Harvoin olen nähnyt samanhetkistä ihastumista ja rakastumista. Maisalta meni totaalisesti jalat alta! Wau mikä mies!
Vladin puolelta kyse oli myös verenhimosta, mutta sitähän Maisa ei voinut tietää.



Vlad miettii, että nyt on tärkeää, ettei Maisa saa tietää vampirismista - siis vielä tässä vaiheessa. Onneksi on vihreät piilolinssit, joilla nämä normaalisti punaiset silmät saa piiloon.




Hei Vlad, et sitten tullut ajatelleeksi, että suudellessa saattaa kumppanisi huomata isot kulmahampaat ja kenties päätellä jotain...



- Voi Rüdiger, olin niin huolissani, kun sinua ei kuulunut kotiin! Kreivitär halasi ja suukotti poikaansa helpottuneena. Nyt mennään kotiin.
- Äiti, ei me voida vielä lähteä! Tämä on aivan outo paikka, huudahti Rüdiger. Täällä on tehty jotain kokeita tai jotain...



Tohtori Kaalinpää hyvästeli Maisan ja toivotti hyvää jatkoa. - Toivottavasti muistisi nyt palaa ja voit palata normaaliin elämään, hän sanoi ja mietti samalla, mitä pakkaisi mukaansa, sillä täältä oli nyt lähdettävä. Täytyy vielä varoittaa Lindaa, jos ehdin, hän ajatteli. Oli tullut aika sulkea tämä koelaboratorio. Sitä paitsi, eihän täällä ollut elossa enää kuin pari hassua potilasta. Oli muutenkin aika perustaa uusi laitos jollekin toiselle paikkakunnalle.



Joku oli kuitenkin jo ehtinyt soittaa poliisin paikalle. - Oih ei, nyt äkkiä pois täältä, tuumi Tohtori Kaalinpää. Ja yritti lähteä vaivihkaa kenenkään huomaamatta.



- Mikäs paikka tämä oikein on, kysyi Jonna ja katseli ympärilleen kiinnostuneena. Onko tämä siis joku sairaala tai klinikka? Miksei viranomaisilla ole tästä mitään merkintää?

Etkö Jonna huomaa, että Tohtori Kaalinpää on jo hiippailemassa takaovelle?



Maisalla oli paljonkin asiaa Jonnalle. - Hyvä että kaikki tuli vihdoin ilmi, hän sanoi. Aloin voida paljon paremmin, heti kun jätin minulle tyrkytetyt pillerit ottamatta. Täällä on ilmeisesti testattu laittomasti uusia lääkeaineita simeillä. Talon takana on hautoja, ne kannattaa varmaankin tutkia. Ja minut tänne lähettänyt nainen, Linda Meripuro on takuulla mukana juonessa. Ota hänet kiinni myös! Haluan todistaa häntä vastaan.

Vlad ei voinut olla panematta merkille, miten tomera nainen Maisa oli. - Siinäpä on simi minun makuuni, hän ajatteli. Hänestä teen itselleni morsiamen ja voimme yhdessä lentää kotilinnaani Transsilvaniaan.



Jonnaa ei enää harmittanut, vaikka Usko olikin karannut putkasta. - Haukuin väärää puuta. Mutta toisaalta, tein vain työtäni. Sellaistahan tämä on. Harmi, että Tohtori Kaalinpää kerkisi häipyä, teen hänestä etsintäkuulutuksen. Nyt haen kuulusteluihin Linda Meripuron.


Rebekan kotiinpaluu:

- Voi tyttökulta, missä sinä olet ollut? Ja löysit siis äitisikin! Hienoa, hyvin toimittu! huudahti Usko ja halasi tytärtään. - Oliko hän siis täysin menettänyt muistinsa? Usko ihmetteli.
- Kiitä vain Rüdigeriä. Hän se keksi, mistä pitää etsiä ja hänen siivekkäät sukulaisensa pääsivät helposti aitojen sisäpuolelle ja löysivät meidät. Lopulta he kutsuivat poliisin paikalle, kun tajusivat, mitä siellä oli tekeillä.



Usko juorusi Martenille Linda Meripuron sotkeutuneen jotenkin siihen koelaboratorioskandaaliin, jonka Rebekka oli paljastanut. Tietysti Usko unohti mainita, että kenelläkään muulla olisi ollut mitään osuutta koko jutun ratkaisemisessa. Hänen mielestään kaikki kunnia kuului yksistään hänen tyttärellen Rebekalle. - Nyt sekä Linda että Tohtori Kaalinpää ovat lähteneet Elboniasta! hän lisäsi. Tyypillistä poliisin tehottomuutta. Eivät saa roistoja kiinni, vaikka hopeavadilla tarjoiltaisiin. Ja ajatteles, minut pistettiin putkaan, ihan viaton luuranko!



- Anteeksi, Rebekka, etten kuunnellut sinua, sanoi Jussi. Olisihan minun pitänyt käsittää, kuinka paljon kaipasit äitiäsi.
- No, loppu hyvin, kaikki hyvin, totesi Rebekka. Onneksi äiti löytyi. Mutta ei hänen muistinsa vieläkään ole täysin palannut. Hän ei tullut tänne, vaan veimme hänet sairaalaan tutkimuksiin ja toipumaan kaikista niistä lääkkeistä, joita häneen oli siellä klinikalla pumpattu.
- Huh, aika moinen kohtalo, tosesi Jussi. Kukapa olisi uskonut... Mutta sinulla on varmasti nälkä. Laittaisinko sinulle jotain?



Ja niin Jussi kokkasi Rebekalle maittavaa juustopastaa ja he jatkoivat jutustelua ruokapöydän ääressä.

Seuraavana päivänä:


Jussi kertoi Rebekan seikkailuista Babetelle, mutta Babette ei yhtään jaksanut innostua. - Kuule, kun minulla on ihan mieli maassa ja synkkiä aavistuksia. Mieheni Darius on ollut niin outo viime aikoina sen jälkeen, kun sinä toit sen Neelan meille käymään. Voi tätä kurjuutta! Olen itkenyt siitä lähtien joka yö, valitti Babette. Pelkään niin kovasti, että menetän Dariuksen.
- Olen siitä hyvin pahoillani, Jussi sanoi, enhän voinut tietää kenet minä tänne oikein toin. Inhosin itsekin sitä naista heti ensi silmäyksestä.



Jussi kertoi mielellään kaikille kohtaamistaan ulkoavaruuden simeistä. Vaikuttaa siltä, ettei Pepe Moneypenny ihan usko kaikkea, mitä Jussi höpöttelee. - Antennit päässä muka, no varmaan, just joo...


Vampyyrien talossa:


Rüdiger oli mausoleumissa tutkimassa paikkoja ja naureskeli hölmöjä siivekkäitä patsaita. Sitten hän totesi enonsa nukkuvan alttarin äärellä olevassa kirstussa. - Teenpä hänelle pienen kepposen, ajatteli Rüdger.



Rüdiger raotti varovasti kirstun kantta ja kutitti Vladin nenää höyhenellä.



Silloin kirstun kansi ponnahti äkisti auki ja uninen vampyyri karjaisi raivoissaan:
- Kuka uskaltaa häiritä untani!
- Kääk! huusi Rüdiger säihkähtäen mutta juoksi sitten nauraen tiehensä. Hän ei pelännyt Vlad-enoaan ollenkaan.



Vlad oli kovin kiitollinen Dariukselle, että tämä oli tullut kertomaan, missä lapset oli nähnyt.
- Sen vinkin avulla saimme lapset ehjinä takaisin ja paljastimme samalla aikamoisen koelaboratorion. Sen toiminta on nyt lakkautettu ja jäljellä olleet potilaat on siirretty turvaan.
- Olen sinulle vastapalveluksen velkaa, sanoi Vlad. No tietysti voin nyt jättää purematta sinua, paitsi jos haluat sitä. Mutta jos vain on jotakin, mitä voi tehdä puolestasi...

- Kyllä minulla olisi yksi ongelma, totesi Darius kuivasti. Hänen nimensä on Neela ja hän on myrkyllinen käärmenainen ulkoavaruudesta. Ehkä voitkin auttaa asiassa.
- Ahaa, kuulostaapa mielenkiintoiselta! totesi Vlad silminnähden kiinnostuneena. Kerro ihmeessä lisää!



- Kjäh-häh-häh-hää! Neela, tyttöseni, otetaanko pieni matsi: Alien vs. Vampire! Vladin silmät alkoivat hehkua punaisina innosta ja Darius oli tyytyväinen löydettyään jonkun, jonka hän uskoi olevan varmasti Neelaa vahvempi. Tai ainakin tasavahva. Vampyyriin ei tehoa mikään myrkky, vaan ainoastaan terävä puutappi iskettynä suoraan sydämeen tappaa vampyyrin.



Vlad oli hyvin ihastunut Maisaan ja Dariuksen mentyä pyysi tätä käymään.




Vlad oli päättänyt kertoa Maisalle totuuden, että hänellä oli verenperintönä vampirismi. - Toivoisin, että ymmärtäisit ja lähtisit matkassani kotiin Transsilvaniaan. Pitäisi vain hoidella yksi avaruusnarttu sitä ennen.
 
Maisa kammoksui vampirismia. Hän kauhistui ja ajatteli peloissaan, ettei halunnut enää ikinä nähdä Vladia. Mutta mitenkä hän sen pystyisi kertomaan Vladille, sillä eihän hän pääsisi pitkällekään, kun jo saisi tuntea Vladin hampaat niskassaan. Nyt ei sattunut olemaan edes valkosipulia matkassa mukana. Täytyisi löytää terävä puutappi jostakin ja iskeä se ... ei, ei sittenkään ... en pystyisi ikinä tekemään sellaista. Mikä nyt neuvoksi?



Fellenbaumeilla:


- Voi Babette, oma rakkaani. Luotathan minuun. Kyllä kaikki järjestyy, olen löytänyt jonkun, joka voi auttaa minua taistelussa Neelaa vastaan.
- Kenet sinä nyt olet löytänyt? ihmetteli Babette.
- Vlad Draculan.
Siitäpä Babeten leuat loksahtivat, mutta sitten hän päätti luottaa Dariukseen, mieheen, jota rakasti enemmän kuin elämää.  Babette hyppäsi iloissaan syliin.
- Voi rakas, rakas Darius, olen niin onnellinen, että palasit luokseni, hän nyyhki. Luulin sinun lähteneen Neelan matkaan ja hylänneen minut ja Ninnin. Olin tulla hulluksi huolesta.



- Voi enhän minä teitä ikinä hylkäisi sanoi Darius ääni liikutuksesta paksuna. - Mutta nyt meillä on aihetta juhlaan, hän julisti. Eiköhän siis korkata pullo kuohuvaa ja kilistetä maljoja Vlad Draculalle, mahtavalle liittolaiselleni!

Ettei vain olisi ennenaikaista...




^^^^^****^^^^****^^^^****^^^^****^^^^****^^^^****^^^^****^^^^****


Sarja jää nyt pienelle tauolle (ainakin Vapun yli) ja palaa sitten uusin tuulin joskus myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana. Jälleen pyytäisin kaikki kommentit vieraskirjaan. Kiitos.

TOIVOTAN KAIKILLE HAUSKAA VAPPUA!