Ilta oli jo hämärtymässä, kun Viikatemies saapui Adoratan pihaan. Hän pälyili ympärilleen ja kuulosteli varalta, jos joku sattuisi tulemaan. Oli aivan hiljaista eikä ketään ollut liikkeellä.

 

 

 

Viikatemies tarttui vaivihkaa Adoratan kaukoputkeen ja tähysti kohti kaukaista Stadia. Hän näki toivomansa merkin kimaltavan ystävänsä Villen talon katolla. Isobel oli siis valmiina ja salajuoni Villen sielun vapauttamiseksi voi alkaa. Jotta se onnistuisi, kaiken piti nyt sujua suunnitelmien mukaan ja täsmälleen sovitulla hetkellä. Toista yhtä hyvää tilaisuutta ei tulisi.

 

 

Sitten Viikatemies alkoi jututtaa Adorataa ja esitti hämmennystä sen johdosta, että Adorata ei enää nykyään päivystänytkään mustana joutsenena Tuonelan virralla, vaikka hyviä kuolleita sieluja olisi siellä tarjolla keräiltäväksi.

- Minua ei kiinnosta kaikenmaailman tavalliset postiljooni-Petet ja mitä se sitä paitsi sinulle kuuluu! kivahti Adorata kipakasti takaisin.

 

 

- Et taida ollakaan ihan ajan tasalla, tyttökulta. Etkö ole kuullu, että Nanna von Himpula on kuollut, sanoi Viikatemies ovelasti. Hän tiesi, kuinka ahne Adorata oli ja millaista täydennystä tämä halusi saada kokoelmiinsa.

- Niinkö? Hän ei kyllä ollut mikään tavis, sanoi Adorata kiinnostuen ja hänen silmänsä alkoivat kiilua. Hän olikin jo kaivannut saalistamisen tuomaa jännitystä eikä innostukseltaan osannut epäillä ansaa.

 

 

 

Se keino tepsi, ajatteli Viikatemies tyytyväisenä ja katseli kuinka Adoratan kauniissä päässä alkoivat ajatukset raksuttaa. Eipä kestänyt kauan, kun Adorata sanoi lähtevänsä vähän ulkoilemaan Tuonelan virralle. Viikatemies iloitsi, että oli onnistunut houkuttelemaan tämän pois kotoa.

Eikä yhtään liian aikaisin, sillä aurinko oli juuri laskenut suurena kultaisena pallona. Viikatemies ei kuitenkaan ennättänyt ihailla komeaa auringonlaskua, sillä nyt oli kiire.

 

Viikatemies ei yhtään pitänyt Adoratasta ja heti, kun tämä oli lähtenyt, hän auttoi Villen pakenemaan. Adorata oli jo niin kyllästynyt Villen vastahakoisuuteen, että oli antanut tämän pysyä säilytyspurkissaan pitkiä aikoja. Kestäisi varmasti kauan, ennen kuin hän huomaisi Villen karanneen.

 

 

Samaan aikaan Stadissa Isobel oli huomaamatta seurannut Demoni Daimonia. Juuri auringon laskiessa hän heilautti taikasauvaansa Demoni Daimon tähtäimessään ja heitti tämän päälle lamaannutusloitsun. Demoni ei nyt kyennyt liikahtamaankaan, vaan seisoi paikallaan kuin suolapatsas. Silti hän tiesi, mitä oli tapahtumassa ja valmistautui kamppailemaan heti, kun lamaannus hellittäisi.

 

 

Seuraavaksi Isobel lausui rauhallisesti ja kirkkaan kuuluvalla äänellä demoninkarkotusloitsun. Sen vastustamaton voima sai sai Villen ruumiin kouristelemaan tuskasta, sillä demoni ei olisi halunnut lähteä, vaan yritti pitää kiinni kaikin voimin. Juuri tämän välttämiseksi Isobel oli ensin lamaannuttanut demonin, mutta lamaannus ei kestänyt koskaan kauempaa kuin muutaman sekunnin. Demoni yritti saada taikasauvan kirpoamaan Isobelin kädestä. Se oli ainoa keino, millä hän voisi voittaa.

 

 

Isobelin oli lausuttava karkotusloitsu vielä kahdesti uudelleen. Vihdoin hänen onnistui häätää demoni tiehensä. Kauheasti kiroillen se erkani Villen ruumiista. Viikatemies oli purkin kanssa odottamassa ja niin Adorataa odottaisi ylläri pylläri. Villen sijasta säilytyspurkissa lymysi demoni.

 

 

 

Villen elottoman näköinen ruumis jäi yksin lojumaan jalkakäytävälle. Yö oli yhtäkkiä aivan hiljainen.

 

 

Ville säpsähti hereille. Hän tajusi palanneensa omaan ruumiiseensa takaisin ja kohottautui hitaasti maasta. Hän katseli ympärilleen miettien, missä oli.

 

 

- Voi ei kuinka masentavat vaatteet mulla on päällä, Ville ihmetteli katsoessaan nyhrääntynyttä leopardikuvioista takkia.

 

 

Heti kotiin päästyään Ville meni kylpyhuoneeseen ja laski kuumaa vettä ammeeseen. Hän oli hyvin väsynyt ja tunsi itsensä likaiseksi maattuaan katukäytävällä.

 

 

- Aah, kylläpä kuuma kylpy rentouttaa mukavasti, Ville ajatteli katsellessaan kuplia. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja puhalteli vaahtoon. Siitä irtosi pieniä vaahtopalleroita, jotka leijailivat kevyesti ilmassa.

 

 

 

- Hmmm... ei ole tullu ryppyjä lisää sitten viime näkemän, Ville hymähti peilin ääressä.

 

 

- Tukka saa olla mieluummin näin, Ville ajatteli ja kömpi sitten sänkyynsä puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Ilmeisesti demoni ei ollut nukkunut ollenkaan, sillä vuode näytti koskemattomalta.

 

 

Aamulla Ville heräsi virkistyneenä ja tarmokkaana. Ensimmäisenä oli vuorossa yrityksen tilien, rahatilanteen ja sähköpostien tarkistus. Rahatilanne oli ihme kyllä ok. Viikatemieheltä oli tullut viesti, jossa tämä kyseli Villen vointia ja muistutti tätä heidän sopimuksestaan.

- Niinpä kyllä. Lupaus on lupaus, ajatteli Ville, pelottelenpa loputkin asiakkaat tiehensä palkkaamalla Viikatemiehen tiskejä kantamaan! Osaakohan hän kokata?

 

 

Sitten Ville lähti katsomaan, mitä hänen rakennushankkeelleen nyt kuului. Ei hän ollut odottanut näkevänsä mitään tällaista. Suu auki hän tuijotti äimistyneenä rakennusta, joka nyt kohosi hänen rupuisen pikku kahvilansa tilalla. Samalla hän huomasi naapuritalojen katonrajassa outoja aukkopaikkoja. Ihan kuin sieltä puuttuisi seiniä...

 

 

Valtava lasikattoinen rakennus täytti lähestulkoon koko tontin. Sen sivustalla oli pienempi, tasakattoinen rakennus, jossa oli uima-allas ja allasbaari.

- Ihmeellistä, miten tämä oikein on mahdollista, Ville kummasteli.

 

 

Villeä nauratti. Hän ei voinut uskoa todeksi tätä satumaista taloa. - En käsitä, miten se demoni on tällaisen saanut aikaiseksi, mutta en valita. Eikä edes paljon velkaa ole tarvinnut. Aikamoinen suoritus niin lyhyessä ajassa!

 

 

Kävellessään alakerran halki näköalahisseille Ville pani merkille, että kahvilassa oli tosiaan myös looseja, joissa asiakkaat saattoivat käyttää tietokonetta ja pelata nopeassa sisäverkossa, mikä oli ollut hänen alkuperäinen ideansa. - Hyvä, ettei kaikkia ideoita sentään ole romutettu, Ville myhäili.

 

 

- Okei, hänellä oli aikaa hankkia myös iso merivesiakvaario. Sehän sopii tänne hienosti ja on vielä ihan hyvässä kunnossakin. Mitähän tämäkin on maksanut? Ja miten tällaista hoidetaan? Ville pohti ja lähti sitten yläkertaan.

 

 

Juuri silloin Usko Kallonen saapui työpaikalleen. Hän ei ottanut työtään kovin vakavasti. Sen tarkoitus oli vain luoda miellyttävät puitteet tavata mahdollisimman paljon simejä, tutustua heihin ja vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä. Sillä tavoin hän aikoi saada lisää kannattajia ja edistää poliittista uraansa.

 

 

Yläkerrassa Usko äkkäsi Villen, joka ei tiennyt mitään Uskon puoluehankkeista. Eihän Ville edes tiennyt palkanneensa Uskon töihin.

- EL PuPun kannatusluvut ovat roimassa kasvussa viimeisten mielipidemittausten mukaan. Tosin annoin tiedotusvälineille itse omalla tietokoneellani tekaisemani tulokset, mutta eihän sitä kukaan kysy, Usko intoili tyypilliseen ylioptimistiseen tapaansa.

 

 

- Mitä sinä oikein intoilet? Mikä ihmeen EL PuPu? Ja miten oikein pääsit tänne? Ville kyseli nauraen.

- Tulin omilla avaimillani, mitenkä niin? Minähän olen täällä töissä, niin kuin et tietäisi. Ja oletko muka unohtanut Elbonian Puolesta Puolueen? Meidän yhteinen tulevaisuutemme, haloo?

 

 

- On tapahtunut niin paljon, että muisti pätkii, Ville sai sanotuksi ja mietti kuumeisesti, miten saisi tietää, mitä kaikkea muuta oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Hän ei voisi ylipäätään tavata ketään ennen kuin olisi saanut käsityksen tapahtumien kulusta.

- Joudun lähtemään kaupungista päiväksi. Sinun on parasta huolehtia kaikesta ainakin tänään, Ville lisäsi hetkisen mietittyään. Hän päätti kysyä Viikatemieheltä samalla, kun tapaisi tämän kuitenkin.

 

 

- Noh, okei sitten, tuumasi Usko ja alkoi harjoitella lyöntejä ksylofonille unohtaen työt saman tien.

 

 

 

Tällä välin kaupungin laidalla

Jätteenpolttolaitoksella oli hiljaista näin aikaisin aamulla. Savupiipuista vain pöllähteli ilmoille kitkeriä palokaasuja vuorokauden ympäri.

 

 

 

Reetta popsi kiireellä aamupalaa, sillä koulubussi tulisi hakemaan häntä ihan pian. Koulumatka oli täältä pitempi ja lisäksi koulubussi kiersi koko Elbonian aina ennen kuin toi hänet viimein tänne. Koska hän kävi lisäksi töissä, olisi ollut kätevämpää, jos perheellä olisi ollut joku ajopeli käytössä. Nyt hän ei ehtinyt eikä jaksanut läksyjen teon lisäksi mitään muuta kuin nukkua.

 

 

Kun Reetta oli lähtenyt, hänen isänsä Slark tuli nälkäisenä keittiöön Koska hän ei kuitenkaan viitsinyt laittaa itselleen mitään, hän nuuhkaisi Reetan lautasta ja nuoli sen puhtaaksi.

 

 

Slark oli masentunut ja toivoton, mutta ei halunnut näyttää sitä Reetalle. Hän jurotti mieluummin yksikseen. Takapiha olisi kaivannut siivoamista, mutta Slarkista ei ollut työhön.

 

 

Työvälineiden näkeminenkin sai Slarkin raivon valtaan ja kiukunpuuskassaan hän potkaisi maassa makaavaa talikkoa. Sitä ei olisi kannattanut tehdä, sillä piikki pisti häntä kengän läpi varpaaseen.

 

 

Joitakin asioita hänen oli kuitenkin pakko tehdä. Rahan puutteen vuoksi Slark yritti itse korjata rikkoutuneen tietokoneen, vaikka olikin aikamoinen tumpelo. Eihän ilman tietsikkaa voi tulla toimeen! Reetta ennätti juuri tulla kotiin, kun hänen isänsä sai sähköiskun.

 

 

- Voi ei, isä, mitä sinä oikein yrität? Ethän sinä ymmärrä mekaniikasta mitään! Reetta parahti mustaksi kärventyneelle isälleen.

 

 

Reetta päätti näppäränä tyttönä korjata tietokoneen kuntoon. Slark tunsi epäonnistuneensa surkeasti niin monessa asiassa ja häntä korpesi, mutta toisaalta taas hän oli tyttärestään ylpeä. Hän piti urheasti yllä iloista ilmettä Reetan läsnäollessa ja heitti tikkaa kuin ei mitään olisi tapahtunut.

 

 

Tuuli natisutti vanhan talon nurkkia, mutta sisällä oli lämmintä ja kodikasta. Reetta haaveili tulevaisuudestaan oman huoneensa rauhassa. Hän oli päättänyt ottaa idolistaan Petrasta mallia ja tulla vielä joksikin. Mutta pitäisikö mennä yliopistoon vai ei, siinäpä pulma. Opiskelu olisi kallista, mutta ehkä hän voisi hakea stipendejä.

 

 

Sitten Reetalle tuli mieleen Aleksi ja hänen suunsa venyi leveään hymyyn. Reetta oli huomannut ikävöivänsä Aleksia ja olleensa levoton ja kovasti huolissaan tämän kadotessa muutamaksi päiväksi.

- Ihanaa, että Aleksi palasi. Harmittaa, että olen ollut niin ilkeä. Onhan se niin söpö, mmmm... Hymyilikin mulle sillai ujosti, Reetta ajattteli ja jokin liikahti hänen sydämessään ja sai sen pamppailemaan. Olikohan se rakkautta?

 

 

Slark oli käynyt suihkussa ja yritti toipua sähköiskusta käymällä jääkaapilla. No ei, hän ei etsinyt ruokaa...

 

 

... vaan juomaa. Elbonian Kultaa. Sitä menikin tölkki toisensa perään. Slark oli itsesäälin vallassa ja joi suruunsa.

 

 

... RÖYH!...

 

 

Slark oli ryypännyt jo päiväkausia ja eräänä päivänä Reetan tullessa koulusta hän oli aivan tillin tallin sekaisin maattuaan koko päivän kaljapöhnässä sohvalla. Hän yritti kuitenkin seistä suorana ja esittää selvää. Vähän huonolla menestyksellä.

- Voi isä, älä yritä! Kyllä minä näen, että sinä olet aivan tokkurainen. Nyt saisit jo ryhdistäytyä, Reetta torui isäänsä, ja jatkoi: - Elämässä sattuu joskus takaiskuja, ei niitä voi välttää, mutta simi voi itse valita, miten suhtautuu vastoinkäymisiin. Eikö olisi jo aika unohtaa menneet ja alkaa uusi elämä?

 

 

Slark meni selvittämään päätään ulos raikkaaseen ilmaan. Niin, olihan ilma raikasta sikäli kun tuuli puhalsi muualta kuin jätteenpolttolaitoksen suunnasta. Juuri tänä iltana oli tyyntä eikä tuullut lainkaan. Silloin Kreivitär von Schlotterstein lennähti paikalle ja purjehti suoraan sisään taloon.

- Olenko mä muka näkymätön, vai? ihmetteli Slark, kun Kreivitär ei tervehtinyt häntä, talon isäntää. Slarkista moinen käytös oli loukkaavaa. Hänelle tuli mieleen, ettei Kreivitär ehkä halunnut tervehtiä niin messevän näköistä miehenkörilästä. Olisikohan nyt todellakin aika ryhdistäytyä?

 

 

Reetasta oli epämiellyttävää, että Kreivitär tuli käymään kutsumatta. Käveli vain sisään ja huomattuaan Reetan lörpötteli tälle iloisesti kuin parhaalle ystävälleen. Sitä paitsi Kreivittären mielipiteet auringon haitallisuudesta olivat selvästikin liioiteltuja. Kaikikihan tietävät muutenkin, etteivät vampyyrit pidä päivänvalosta.

 

 

Kuunneltuaan hermostunutta puhetulvaa aikansa Reetta sai vihdoin sanotuksi Kreivittärelle, ettei tajunnut, mitä tämä oikein ajoi takaa.

- Oliko sinulla jotain asiaa? Tuskin sinä tänne tulit aurinkokammostasi kertomaan, niin että kerrohan nyt, mikä sinut tänne lennätti, Reetta uteli.

- Tulin vain tarkistamaan, että kaikki on kunnossa... hmmm... Tiedäthän, kun tämä talo on ollut niin kauan asumatonkin ja kaikkea...Kreivitär sanoi ja vältteli Reetan katsetta.

- Pärjäämme mainiosti, kiitos vaan huolenpidosta, vastasi Reetta kuivasti eikä voinut välttyä tunteelta, että Kreivitär oli tehnyt tikusta asiaa. Olikohan hän luullut talon olevan vieläkin tyhjillään?

 

 

- No hyvä. Minäpä tästä lähdenkin sitten. No, jos tarvitsette jotakin, voin auttaa. Meillä on kartanossamme ylimääräisiä huonekaluja ullakolla, sanoi Kreivitär ja liihotteli tiehensä.

- Selvä, pidetään mielessä, lausahti Reetta hänen peräänsä ihmetellen, mistä mahtoi olla kyse.

 

 

Reetta päätti kirjoittaa kaikki oudot tapahtumat muistiin päiväkirjaansa. Ensinnäkin edelliseltä asukkaalta jääneet vaatteet (jotka eivät olleet edes pölyisiä.) Sitten se vanha pergamenttikäärö ja nyt tuo vampyyri! Vanha talo huokaili ja jostain kuului koko ajan pieniä risahduksia ja rasahduksia. Reetta arveli tuulen varmaankin natisuttavan nurkkia ja jatkoi kirjoittamista. Hänelle tuli mieleen, että ulkona oli aivan tyyntä.

- Ei kai täällä vain ole hiiriä tai rottia? hän kauhistui.

 

 

 

Talossa oli vielä ullakko ja kellari tutkimatta. Reetta ei ollut vielä löytänyt ullakon luukkua (portaita ei sinne ollut). Kellariin ei päässyt sisäkautta vaan sinne menivät portaat talon takana.

 

 

 Kaupungin paremmalla puolella:

Sen jälkeen kun Vlad Dracula ja hänen poikansa Montmartre olivat lähteneet toisiin maisemiin, vampyyrien kartanossa oli vietetty hiljaiseloa pitkään.

 

 

Tänä iltana kartanolla kuitenkin alkoi tapahtua: Vlad palasi poikansa kanssa takaisin ja toi mukanaan myös erään tuntemattoman leidin.

 

 

- Tulehan, kultaseni, niin esittelen sinut sisarelleni, Vlad sanoi tarttuen hellästi naisen käteen.

 

 

Vlad johdatti joukon pääovelle. Montmartrea jännitti palata takaisin vanhaan kotitaloonsa. Olisikohan hänen huoneensa vielä ennallaan?

 

 

Seurasi iloinen jälleennäkeminen ja kun halaukset oli halattu, Kreivitär von Schlotterstein kysyi veljeltään:

- Kukas tämä nuori kaunotar on? Onko Montmartre löytänyt morsiamen itselleen?

- No ei nyt aivan, siskoseni. Poikani on edelleen sinkku. Tässä on Ruhtinatar Vera Tepes, minun morsiameni,Vlad sanoi ja nauroi kömmähdykselle.

 

 

- Hyvä, että tultiin tänne. Tuo Kreivitär on tosi nasta mimmi. Tulen varmasti hyvin toimeen hänen kanssaan, sanoi Vera ja hymyili niin, että isot kulmahampaat välähtivät. Vlad tunsi helpotusta, että ensitapaaminen oli mennyt hyvin. Häntä kuitenkin arvelutti, mitä tapahtuu jatkossa, kun saman katon alla asuu kaksi vahvaa naista.

 

 

Perhejuhlia jatkettiin ulkona puutarhassa. Kreivittären paksu, sinisenmusta palmikko meni aivan mutkalle, mutta se ei haitannut tahtia. Hänestä oli ihanaa, että perhe oli taas koossa ja hyvässä iskussa. Hän malttoi tuskin odottaa, että pääsisi kertomaan kuulumiset veljelleen. Veraan hän ei luottanut eikä aikonut paljastaa tälle salaisuuksiaan.

 

 

Jatkuu...