Ville oli pyörtynyt isänsä Henrikin luona, eikä ollut reagoinut mitenkään herättely-yrityksiin. Hän oli ollut kuin syvässä unessa tai koomassa. Huolestunut isä tilasi pojalleen ambulanssin.

 

 

Ville kuljetettiin ensin paikalliseen terveyskeskukseen, jossa lääkärit epäilivät yliannostusta. Henrik sanoi sen olevan mahdotonta. Eihän Ville käyttänyt mitään aineita. Koska häntä ei saatu hereille, hänet passitettiin saman tien Keskussairaalaan, jossa olisi asianmukaiset laitteistot ja mahdollisuudet korkeatasoiseen hoitoon.

 

 

Keskussairaalassa lääkärit olivat ihmeissään ja tutkivat tajutonta Villeä perusteellisesti monella eri laitteella. Hänet skannattiin kiireestä kantapäähän, mutta mitään poikkeavaa ei löytynyt. Hän näytti edelleen olevan syvässä unessa. Silmät olivat kyllä toisinaan raollaan ja hetkittäin jopa kokonaan auki, mutta ne olivat tyhjät. Ikään kuin hän ei olisi ollut läsnä omassa ruumiissaan.

 

 

Syyllinen Villen tilaan oli noita nimeltä Adorata, joka oli tehnyt taikojaan vaivuttaakseen Villen syvään uneen ja saadakseen hänen sielunsa kokoelmiinsa.

- Jotakin meni vikaan, koska Villen sielu ei koskaan saapunut tänne, valitti Adorata ystävälleen ja neuvonantajalleen demoni Daimonille.

- Sait hänet kuitenkin vaipumaan syvään uneen ja sielun irtautumaan ruumiista ja sekin on ihan hyvä saavutus, lohdutti demoni Daimon ja jatkoi - Voit nyt käyttää kutsuloitsua saadaksesi sielun tänne välitilasta, jonne se ilmeisesti on eksynyt haahuilemaan. Voin auttaa sinua asuttamalla tyhjän ruumiin, niin silloin sielu ei ainakaan voi palata sinne.

 

 

Villen sielu vaelsi elämän ja kuoleman rajamailla. Siellä se kohtasi Viikatemiehen, joka tervehti kuin vanhaa tuttua, mutta ihmetteli, miten Ville sinne oli joutunut.

- Sitä ihmettelen itsekin. Tämän täytyy olla sen hullun Adoratan tekosia, manaili Ville raivoissaan.

 

 

Ville pyysi Viikatemiestä auttamaan, mutta tällä kerralla siltä suunnalta ei olisi apua odotettavissa.

- En mahda tällaisessa tapauksessa mitään, sillä noituus ja vanhat loitsut eivät ole minun alaani ollenkaan. Minä vain noudan kuolleiden sielut, kun hetki koittaa. Se on työni, niin on kirjoitettu.

- Minulla on keskeneräisiä asioita hoidettavana maan päällä. Miten nyt käy Crazy Mouse Cafén? Minun on pakko palata takaisin omaan ruumiiseeni ja pian, aneli Ville turhaan. Viikatemies vain kohautteli harteitaan ja toisti, ettei nyt kyennyt auttamaan, vaikka olisi halunnutkin.

 

 

- Minun on siirryttävä sen kaverin ruumiiseen pikimmiten, niin ettei sen sielu pysty palaamaan, ajatteli demoni Daimon.

 

 

- Tämä on aivan loistava tilaisuus palata maan päälle pitkästä aikaa. Siitä onkin kauan, kun viimeksi otin jonkun epäonnisen simin ruumiin haltuuni, ainakin sata vuotta. Voi että se oli ihanaa! Tästä tulee vielä hauskaa, demoni iloitsi jo etukäteen. Juuri tätä se oli halunnutkin.

 

 

Tuumasta toimeen. Pian Ville Uusimies olisi demonin vallassa eikä kukaan huomaisi ulkoisesti mitään eroa, paitsi silmät. Silmäthän olivat sielun peili.

 

 

 

Ville oli siirretty tarkkailuun yksityishuoneeseen. Siellä hän oli yllättäen herännyt ja pyytänyt ruokaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hänen isänsä sai tiedon ja tuli heti hakemaan poikansa kotiin. Lääkärit olivat sitä mieltä, että Villen olisi nyt parasta asua isänsä kanssa toistaiseksi, siltä varalta, jos sattuisi uusi kohtaus.

- Aurinkolasit ovat hieno keksintö. Hän luulee minua Villeksi, ajatteli demoni Daimon.

- Miksi sinulla on nuo aurinkolasit päässä sisällä? ihmetteli Henrik.

- Silmäni ovat herkistyneet, vastasi "Ville" ja vastaus kelpasi Henrikille. Eihän hän voinut aavistaa, että hänen poikansa oli pahan demonin vallassa.

 

 

 

Noustessaan sängystä demoni huomasi Villen ruumiin hinteläksi ja voimattomaksi. Hän oli odottanut ihan jotain muuta. Hän ei vain muistanut, ettei kenelläkään simillä voinut mitenkään olla demonin voimia.

- Pää tuntuu ihmeen kevyeltä, kun ei ole sarvia ollenkaan. Ja kauhean heikkokuntoinen tämä ruumis on, hän ajatteli mutta arveli voivansa tehdä asialle jotain.

 

 

 

Seuraavaksi demoni Daimon laittoi Villen ruumiin kovaan kuntorääkkiin. Se oli monen mielestä uutta. Kaikki huomasivat muutoksen Villen käyttäytymisessä, mutta eivät sanoneet mitään. Sehän oli vain hyvä merkki, että kaveri piti huolta kunnostaan.

 

 

Villen kuppila Crazy Mouse Café sijaitsi pienen puistikon laidalla kaupungin kerrostalojen ympäröimällä tontilla.

 

 

Henkilökunta, eli Reetta ja Aleksi, oli avannut kuppilan normaalisti ja pyöritti toimintaa, vaikka isäntä olikin sairastunut. Pahaksi onneksi Rakennusviraston tarkastaja Hakulinen pölähti paikalle parannuslistansa kanssa.

- Eihän täällä ole tapahtunut vielä mitään, hän puuskahti silmäillen ympärilleen närkästyneenä.

Aleksi katsoi avuttomana Reettaa ja Reetta katseli yhtä avuttomana takaisin, mutta kumpikaan ei osannut sanoa mitään muuta kuin, että omistaja toipui sairauskohtauksesta isänsä luona.

 

 

Aleksi parka oli yhä toivottoman rakastunut Reettaan. Ei auttanut, vaikka hän kielsi tunteensa, ne tulivat takaisin aina vain yhtä voimakkaina. Reetta oli Aleksin mielestä ihanin tyttö, jonka hän oli ikinä tavannut. Oli mahtavaa saada olla vastuussa kahvilasta kahdestaan känen kanssaan. He olivat päättäneet tehdä parhaansa, jotta kahvila pysyisi pystyssä isännän vastoinkäymisestä huolimatta.

 

 

Tarkastaja Hakulinen poistui paikalta taksilla ja päätti tehdä poikkeuksen tämän kahvilahankkeen kohdalla. Tätä ei nyt ihan vielä suljettaisi. Ensin hän kävisi tapaamassa omistajaa tämän kotona. Rouva Viheriä lähtisi varmaan myös mukaan.

 

 

 

Eräänä iltana kahvila Crazy Mouse Café sai erikoisen vieraan: ruskean robotin, joka ei tilannut mitään, vaan meni heti tietokoneelle. Tämä kahvilahan oli erikoistunut tarjoamaan myös tietokoneita asiakaskunnan käyttöön.

 

 

Sitten kun kukaan ei huomannut, tämä ruskea robotti hiippaili yön pimeydessä rakennuksen taakse.

 

 

Se kumartui ja kyykistyi maahan ja näytti ikään kuin etsivän maasta jotakin.

 

 

Reetta oli juuri tauollaan haukkaamassa raitista ilmaa ulkona ja kuuli jotain outoa ääntä rakennuksen takaa. Hän juoksi pika pikaa paikalle katsomaan, mitä siellä oli tekeillä, mutta myöhästyi hiukan. Hän näki vain tuon ruskean robotin tulevan kulman takaa.

 

 

Robotti käveli pois rauhallisen määrätietoisesti. Se ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota Reettaan eikä vastannut kysymykseen, mitä tekemistä sillä oli ollut talon takana.

- Onpa omituinen tapaus, ajatteli Reetta.

 

 

Kun Aleksikin tuli katsomaan, Reetta hämmästyi huomatessaan ajatustensa kääntyvän kuumaan suuteloon tämän kanssa. Reetta ei ollut vielä antanut anteeksi Aleksille, mutta näki tämän silmissä nyt tumman vivahteen, joka herätti myötatuntoa. Aleksi näytti hätkähtävän tuota ruskeaa robottia. No, kukapa ei hätkähtäisi. Olihan se aika pelottava.

 

 

Aleksi katsoi robottia vaistomaisen pelon vallassa. Hän ei tiennyt, missä oli sen nähnyt aiemmin, mutta kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä. Robotti ei pysähtynyt eikä vilkaissutkaan Aleksia, vaan jatkoi hidastamatta määrätietoisin askelin autolleen. Aleksi jäi katsomaan sen perään pahojen aavistusten vallassa.

 

 

Robotti HK-47 oli kyllä rekisteröinyt kaiken, vaikka ei sitä päältä päin voinutkaan nähdä. Se siirsi vastaanottamansa datan keskustietokantaansa vertaillakseen tietoja. Tyttö oli tuntematon, mutta pojassa oli jotakin tuttua.

- Poika näytti säikähtävän todella minut nähdessään. Tohtori Kaalinpäältä karannut pikkupoika olisi nyt suunnilleen tuon ikäinen. Hmmm.... voisiko minulla olla niin hyvä tuuri, että hän olisi juuri se etsitty poika, mietti HK-47 ja kaasutti tiehensä.

 

 

 

Seuraavana päivänä tarkastaja Hakulinen ja Rouva Viheriä kävivät vierailulla kahvilayrittäjä Ville Uusimiehen puheilla. He olivat päättäneet antaa viimeisen varoituksen. Rouva Viheriä hoiti puhumisen ja tarkastaja Hakulinen antoi taustatukea.

 

 

- Okei, kaikki ei ole aluksi mennyt aivan säädösten ja pykälien mukaan, mutta yritys on kuitenkin vakaalla pohjalla ja korjaussuunnitelmat valmiina, sanoi Ville. Rouva Viheriä ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän oli kuullut samanlaista puppua ennenkin.

 

 

- Olemme luottaneet sinuun ja antaneet poikkeuksellisesti sinulle mahdollisuuden pitää kahvilaa auki. Kuitenkin kaikki puutteet on korjattava määräaikaan mennessä. Mitään ei ole edes aloitettu vielä! huudahti Rouva Viheriä ja uhkasi kahvilan välittömällä sulkemisella. Tarkastaja Hakulinen eläytyi ja oli hengessä mukana.

 

 

- Ymmärrän huolenaiheenne. Suljen kahvilan ihan itse korjaustöiden ajaksi. Kaikki tarvittavat valmistelut on nyt tehty ja remonttiporukka tilattu. Työt aloitetaan heti huomisaamuna, vastasi Ville täysin luottavaisena, että näin tulisi myös tapahtumaan. Tämän kuullessaan Rouva Viheriä yllättyi ja säteili tyytyväisyyttä. Tarkastaja Hakulinen nieleskeli muutaman kerran tyhjää. Hän ei voinut uskoa todeksi Villen puheita, sillä tontilla ei ollut näkynyt merkkiäkään mistään rakenustarvikkeista tai työkoneista, kun hän aiemmin oli käynyt paikanpäällä.

Henrik hykerteli mielissään. Hänestä tilanne oli kutkuttava. Häntä hiukan ihmetytti, miten helposti Ville sai tilanteen hallintaansa. Pojassa oli uutta sähköä. Mistä mahtoi olla peräisin tämä tehokkuus?

 

Aivan kuin tarkastaja Hakulinen olisi ollut hiukan pettynyt, kun ei saanutkaan sulkea Villen kuppilaa, kun tämä ilmoitti tekevänsä sen itse. Hän päätti poistua paikalta. Henrik huomasi turhaan pelänneensä, että tajuttomuuskohtaus olisi jotenkin heikentänyt Villeä. Päinvastoin, tämä vaikutti erittäin terävältä ja energiseltä. Rouva Viheriä ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut seuraavaksi. Hän oli varautunut aivan toisenlaiseen keskusteluun. Hetken aikaa he vain seisoivat paikallaan ja katsoivat toisiaan silmiin.

 

 

Sitten Ville pääsi taas vauhtiin ja selitti vastustamattoman sulavasanaisesti, miten suunnittelutyö oli tehty ja viranomaismääräykset huomioitu joka käänteessä. Jotenkin Ville osasi puhua juuri sitä, mitä Rouva Viheriä halusi kuulla.

Rouva Viheriä taisi olla mieltynyt Villeen, sillä hänellä oli yllättäen aivan toinen ääni kellossa.

 

 

Rouva Viheriä kyseli vielä rakennustöistä, vaikka se ei oikeastaan ollut hänen alaansa vaan tarkastaja Hakulisen, mutta kun tämä oli jostain syystä lähtenyt jo pois. Rouva Viheriällä sen sijaan ei ollut enää kiire minnekään. Hänestä Ville oli aina vain mielenkiintoisempi, mitä pitemmälle keskustelu eteni. Hän ihmetteli ainoastaan, miksei ollut aiemmin huomannut miehessä tuollaista sielunpaloa.

 

 

Ville jatkoi tarkoituksella Rouva Viheriän hurmaamista kutsumalla tämän seuraamaan töitä kahvilan tontille. Rouva Viheriä oli kuin sulaa vahaa Villen käsittelyssä. Demoni Daimon nautti joka hetkestä ja oli hyvin tyytyväinen esitykseensä.

 

 

 

Tällä välin Meri-Elbonian kaupunginosassa

 

 

Aleksi otti kupin kaakaota ja mietti, voisiko kertoa Bella-tädilleen työpaikalla näkemästään robotista. Kohtaaminen oli ollut lyhyt, mutta kuin suoraan painajaisesta. Aleksi oli varma, että oli nähnyt tuon saman robotin ennenkin joskus kauan sitten. Silloin kun hän oli ollut vielä pieni ja Tohtori Kaalinpään armoilla. Hän oli jo ennättänyt unohtaa, millä tavalla robotti liittyi kammottavan Tohtorin tutkimuksiin, mutta jokin yhtymäkohta sinne täytyi olla. Nyt jo edesmenneellä Tohtorilla oli ollut mitä eriskummallisimpia laitteita, jotka hän oli itse keksinyt.

 

 

 

- Voi Minttu-kissa, sinä olet ainoa, jolle voin kertoa kaikki huoleni, huokasi Aleksi ja silitti kissaansa hellästi. Minttu-kissa kehräsi ja katsoi Aleksia kiinteästi silmiin. Se näytti ymmärtävän kaiken.

 

 

Leikkiessään kissansa kanssa Aleksi unohti hetkiseksi murheensa. Taka-alalla hänen mielessään jäyti kuitenkin pelko.

 

 

 

Aleksi viipyi pitkään mietteissään yksin autiolla rannalla. Aaltojen tasainen pauhu tyynnytti hänen levotonta mieltään. Hän päätti olla kertomatta Bella-tädille, koska tämä ei kuitenkaan voisi auttaa. Hän oli ulkopuolinen tässä asiassa ja huolestuisi vain aivan turhaan.

- Minun on selvittävä tästä yksin, tuumi Aleksi ja huomasi samalla, että oli tullut aika lähteä töihin.

 

 

Samaan aikaan Reetta pohdiskeli asioita kotisohvallaan: - Mikähän juttu sillä robotilla oli ollut siellä kahvilan takana? Ihan kummallista. Se oli niin kylmän ja laskelmoivan näköinenkin, ihan puistattaa. Ja Aleksi näytti tunnistavan sen!

 

 

 

Hän oli pannut merkille Aleksin reaktion ja oli varma, että tämä tiesi jotakin robotista. Harmi kyllä, Reetta ja Aleksi olivat joutuneet riitoihin keskenään. Reetta päätteli, että nyt olisi aika palata hyviin väleihin, tai muuten hän jäisi paitsi kaikesta jännästä. Eipä tainnut Reetta arvata, miten tärkeää hänen tukensa olisi Aleksille.

 

 

Samana iltana robotti HK-47 saapui taas Crazy Mouse Café:n pihaan. Hän halusi tavata Aleksin.

 

 

- En tahdo sinulle mitään pahaa. Meidän täytyy puhua, mutta ei sinun tarvitse minua pelätä, HK-47 rauhoitteli  Aleksia nähdessään tämän ahdistuneen ilmeen.

 

 

- Olen varma, että olen nähnyt sinut joskus aikoinaan Kaalinpään talossa, mutta olin silloin aika pieni ja siitä on kulunut niin paljon aikaa, että en enää muista kaikkea tarkasti, sanoi Aleksi.

- Niin se on totta, meitä yhdistää hullun Tohtori Kaalinpään tutkimukset. Olinhan osassa projekteja mukana minäkin, myönsi HK-47.

 

 

- Minulla on filmillä asioita ja tapahtumia, joista olisi ehkä apua muistin virkistykseksi, kertoi HK-47 ja Aleksi alkoi kiinnostua todella. Jokin sai hänen varoituskellonsa kuitenkin hälyttämään ja häntä alkoi epäilyttää voiko tähän robottiin sittenkään luottaa.

 

 

- Mikä sinun osuutesi Tohtori Kaalinpään tutkimuksissa oikein oli? En voi hyväksyä hänen tapaansa kaapata lapsia ja tehdä heille outoja testejä. Muistan istuneeni kylmässä kellarissa laitteiden keskellä unohdettuna ja ypö-yksin. Ei sellaista kohtelua voi mitenkään perustella eikä antaa anteeksi. En taida haluta nähdä sellaisia filmejä, tuhahti Aleksi pahojen muistojen tulviessa mieleen.

 

 

Robotti HK-47 ei ymmärtänyt simien tunteellisuutta, koska sillä ei itsellään ollut tunteita ollenkaan. Se katseli viileänä Aleksin tunnekuohua ja odotti, että se menisi ohitse. Aleksi pyyhki kyyneleitä silmistään ja rauhoittui hieman. Sitten hän vaati robotilta selitystä, mistä oikein oli aikoinaan ollut kyse.

 

 

- En minä tehnyt muuta kuin sen, mihin minut oli silloin ohjelmoitu. Ei roboteilla ole itsenäistä ajattelukykyä. En tiedä kenen puoleen voisin enää kääntyä, siksi tavitsen apuasi, sanoi HK-47 hyvin aidosti.

- Jos maltat kuunnella, niin minä voi kyllä kertoa kaiken, mitä tiedän. Tarina on pitkä eikä tämä ole sopiva aika eikä paikka. Meidän on sovittava tapaaminen mahdollisimman pian. Sitä paitsi tälle tontille on haettu rakennuslupaa ja asiat etenevät virastoissa. En pysty enää estämään rakennustöiden aloitusta. Saat auttaa minua siirtämään tietyt laitteet, jotka on kätketty talon alle, selitti HK-47 ja Aleksi oli aivan pyörällä päästään. Nyt hän ei todellakaan enää tiennyt mitä ajatella. Miksi hän auttaisi tätä robottia? Hulluko se oli?

 

 

 

Adoratan linnassa valvottiin.

 

 

Adorata kirjoitti kokemuksistaan päiväkirjaansa. Tai oikeastaan se oli hänen oma Varjojen Kirjansa, johon hän kokosi kaikki oleelliset tiedot oppimistaan loitsuista, taikaesineistä -juomista ja ylipäätään kaikesta tärkeästä. Hän oli kokeillut ensimmäistä kertaa vaikeaa Dormirai-loitsua, jolla voitiin vaivuttaa uhri niin syvään uneen, että sielu lähti vaeltamaan. Nyt hän yritti saada tuon sielun vangiksi sielunkutsuloitsulla. Sitä hän oli käyttänyt jo useasti eli sen hän osasi.

 

 

- Irralliset sielut eivät voi vastustaa kutsuloitsua, sillä niillä on tarve kiinnittyä johonkin. Nyt kun Villen sielu on saapunut, säilytän sitä tässä purkissa, josta voin ottaa sen esille aina, kun haluan, tuumi Adorata tarkastellen saalistaan tyytyväisenä.

 

 

Adorata loitsi Villen sielun eteensä ja taputti innoissaan käsiään, koska kaikki sujui kuin unelma. Villen ilme oli kuitenkin paljon puhuva. Hän oli kauhuissaan nähdessään, minne oli päätynyt. Hän ei voinut sietää Adorataa.

 

 

- Etkö sinä hullu muija tajua jättää minua rauhaan? Päästä minut heti takaisin omaan ruumiiseeni! Minulla on oma elämä elettävänä! Ville huusi Adoratalle, joka ei osannut odottaa tällaista ryöpytystä ja oli hiukan järkyttynyt moisesta itsepäisyydestä.

 

 

- Kyllä sinä vielä opit arvostamaan minua, sanoi Adorata, mutta Villen sielu oli kuin jäätä ja tylytti Adorataa.

 

 

- Pysy siellä sitten, kunnes muutat mielesi, tuumi Adorata ja sulki Villen sielun takaisin purkkiin. Omaan ruumiiseesi ei sinulla ole paluuta niin kauan kuin Daimon on siellä.

 

 

 

Jatkuu...