- "Milloin tämä sarja oikein jatkuu?", kysyy Kreivitär von Schlotterstein, ja jatkaa: "Minulla on tärkeitä asioita kesken, kuten hakea minulle laillisesti  kuuluva kulta-aarre takaisin haltuuni. Haluaisinkin jo ottaa ne ryövärit kiinni, mutta kirjoittaja vain vitkastelee. Tässä menee jo hermot..." 

Niin, siis milloin tulee jatkoa? Moni lukija on esittänyt tämän saman kysymyksen, mutta siihen ei valitettavasti ole mitään vastausta. Tarina jatkuu sitten kun on jatkuakseen.

- "Kuulehan rakas Kreivitär, sinun olisi varmaan parasta itse ottaa kiinni ja laittaa kuriin se laiskotteleva kirjoittaja!" naureskeli Kreivi von Katla huvittuneena.

- "Hjuve idea! Mine voin autta" vastasi Pappa Dracula omituisella murteellaan ja väläytti teräviä kulmahampaitaan.

- "Oletko jo kuullut viimeisimmän huhun? Vampyyrit aikovat pakottaa kirjoittajan jatkamaan tarinaa! Toivottavasti he onnistuvat, sillä minäkin haluaisin päästä kertomaan lukijoille, miten minulla menee yliopistossa",  puuskahti Reetta Aleksille.

Aleksi sen sijaan haluaisi pitää salassa mahdollisimman pitkään, millaisessa koulussa hän oikeasti oli. -"Jos toiset simit saavat tietää, millaisia taitoja opiskelen, he varmaan pelästyisivät."

- "Olen kertonut kaikille tutuille, että luen röntgenlääkäriksi", Aleksi uskoutui uudelle tuttavuudelleen, johon hän oli hiukan ihastunut. (En kyllä yhtään muista, että minkä niminen tuo tyttö on).

- "Minä olen Amiraali Kalske ja komennan suurta simiarmeijaa. Nyt olisi kirjoittajan parasta pistää töpinäksi, tai lähetän kommandojoukot kotiisi. Mites sitte suu pannaan?"

Kylläpä kirjoittaja nyt onkin peloissaan, kun saa sekä vampyyreiden aateliston että simiarmeijan peräänsä...

Tarttis varmaan tehrä jotain!

Käytän nyt MATY:n täysin tyhjiä naapurustotempleittejä, joista on putsattu pois kaikki pelin omat simit. Tietysti peli tekee aina esim lehdenjakajan, postinkantajan, palomiehen jne, mutta ei kaupunkilaissimejä. Niinpä olen tehnyt myös kaikkia (opiskelija, townies ja downtownies) simejä, koska naapurustoissahan ei muuten olisi ketään. Peli olis ehkä nopeampi sillai tyhjänä mutta tylsäähän se olis! Simit ovat siis itse tekemiä, mutta apuna olen toki käyttänyt myös Pixel_Tradesta ladattuja simejä - olen kuitenkin muokannut niitä kaikkia oman maun mukaan. Tein myös lomailualueet itse ja niihin pitää nyt tehdä vielä matkailijoita.

Tässä kuvia kaupunkilais- ja keskikaupunkilaissimeistä:

Näistä seuraavista tuli opiskelijoita yliopiston kampukselle, jotta opiskelija-asuntolaan tulisi muitakin opiskelijoita kuin omat:

 Lisätty 23.8.2010 yksi kuva yliopistoalueesta, joka on nimeltään Breitenstein-akatemia:

Tähän mennessä olen tehnyt nämä perheet - mahdatkohan tunnistaa...

Nämä kaksi asuvat täällä:

Tämän talon olen ladannut Modista ja sen nimi on Suburban manor. Olen hiukan muokannut sitä ja sen puutarhaa.

Tämä perhe asuu täällä:

Tämän talon on rakentanut Cokebuilder ja sekin on Modista (mistäpä muualta)

Osa simeistä on vanhoja tuttuja osa taas aivan uusia

Tämä perhe asuu täällä:

Näiden koti on täällä:

Talo on "Cozy in the Hamptons" se on ladattu Modista ja siinä oli aika paljon kaikenlaisia pikku vikoja, joita piti korjailla.

Sitten muutama kuva loma-alueista:

Tämä on rakennettu Mirador-karttaan ja sen olen laittanut Modiin jakoon.

Tässä vuoristolomakohde. Se on tehty myös omaan karttaani, mutta tätä karttaa en ole laittanut minnekään jakoon.

Itämainen lomakohde:

Tämä on tehty Valtakunta-karttaan (sen saat Modista). Hienoja itämaisia tontteja on rakentanut Masaharu.

Yöelämä-alue (stadi):

Tämä on tehty Outolaakson karttaan.

Lopuksi vielä pari kuvaa itse päänaapurustosta:

Toivottavasti tykkäsit kuvista.

=D

Meikä lähtee huomenna lomareissuun, joten taas tämän sarjan aloitus siirtyy.

Rantatontit puuttuvat vielä ja niiden rakentamisessa riittää hommaa.

Tässä kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa linnassa asuu eräs vanha tuttumme, joka palaa sarjaan. 

Etualalla olevan talon on rakentanut Cokebuilder. Olen ladannut näitä taloja Mod the Simssistä ja MoreAwesomethanYou:sta. Saa nähdä miten ne toimivat pelissä. En ole vielä edes päättänyt, kuka niissä asuu.

Kaupungista johtaa korkea silta jyrkän vuonon yli niemelle, jossa sijaitsee vanha linna. Linnaa tuskin näkyy tiheän kuusikon takaa.

Tässä linna näkyy vähäb paremmin. Maisema punertuu auringon laskiessa.

Yhden rantatontin olen vasta kerinnyt rakentaa, se näkyy tuossa.

Naapurustossa on myös maalaistaloja ja viljeltyjä peltoja.

Kauppakeskus ja kirjasto

Kylläpä onkin idyllisen kaunista, mutta mitähän salaisuuksia mahtaakaan kätkeytyä kauniin julkisivun taakse?

Kaupungin eskustassa on kirkko ja kirkon edessä aukio ja aukion keskellä kaupungin perustajan kunniaksi pystytetty monumentti.

Tässä kaikki tällä kertaa.

Kesäterveisin

Skope

Crazy Mouse Café oli nykyään Stadin kallein ruokapaikka. Asiakkaat olivat tyytymättömiä palveluun, äänestivät jaloillaan, eivätkä enää tulleet. Edes kasinotoiminta ei ollut enää kannattavaa. Villen alkuperäinen idea oli täysin kadonnut: ei tämä ollut hänen unelmansa, vaan jonkun toisen.

Syynä asiakaskatoon oli varmasti myös Isobel, joka alkoi emännöidä Reetan ilmoitettua yllättäen lähdöstään. Vaikka olikin hyvä noita, Isobel oli tottumaton asiakaspalveluun ja käytti kaiken aikansa puhelimessa omien tuttujensa kanssa.

Isobel oli temperamenttinen ja kärsimätön ja se väistämättä sekä näkyi että kuului myös asiakkaisiin päin. Ravintola menetti asiakkaiden suosiota yhä enemmän ja tunnelma oli latistunut. Hän tiuski usein ruokailijoille, mutta ei itse huomannut käytöksessään moitteen sijaa.

Ville rakasti Isobelia eikä suostunut uskomaan, että asiakkaat karsastivat tätä. Ville ei oikeastaan enää välittänyt koko Crazy Mouse Cafesta palaneen puupennin vertaa, vaan oli päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän halusi nyt myydä pois tuon taakaksi käyneen ravintola/kasinokompleksin.

Ville oli vihdoin löytänyt ravintolalleen ostajan: pätevän ja innokkaan tuntuisen naisen, jolla oli luja kädenpuristus ja kokemusta ravintolanpitäjänä. Tämä olisi hänen kolmas (ja suurin) ravintolansa. Ville esitteli tilat kehuen liiketoimintaa ja kaupat tehtiin vielä samana päivänä. Kumpikin osapuoli tiesi tehneensä hyvän diilin.

Saatuaan rahat tilille, Ville oli niin helpottunut ja riemuissaan, että ryntäsi oikopäätä kertomaan rakkaalleen. Hän hyppäsi Isobelin syliin. Uusi elämä odotti aivan nurkan takana.

Ville virnuili salaperäisesti suu korvissa, sillä hänellä oli takataskussaan yllätys Isobelille.

Kylläpä Isobel yllättyi, kun Ville kaiveltuaan hetken taskujaan viimein löysi etsimänsä ja vetäisi sormusrasian esiin polvistuen sitten kosimaan.

- Uuuiih, vinkui Isobel onnessaan ja vastasi kosintaan myöntävästi.

- Voih, miten ihana sormus, henkäisi Isobel Villelle, mutta suunnitteli jo mielessään, miten saisi taikomalla sormuksesta näyttävämmän ilman, että Ville huomaisi.

- Isä, minä olen menossa naimisiin! Ville riemuitsi isälleen.

- Onnittelut! Vai aiot sinä sitten akottua, olenkin luullut sinua ikuiseksi poikamieheksi. Olen hyvin iloinen puolestasi, kun saat vihdoinkin Isobelin rengastetuksi.

- Hän on elämäni nainen. Nyt kaikki on täydellistä, Ville puhkui.

- Huh-huh, Ville-poikaseni, kylläpä olikin uutinen! Missä häät järjestetään? Voinko minä luovuttaa morsiamen? Mitähän teille häälahjaksi?

- Älä kysele niin paljon, isä. En tiedä kaikkia ykstyiskohtia, koska Isobel on järjestänyt seremonian. Hänen piti oikein hakea taikaministeriöstä lupa vihkimiseen maallikon kanssa. Kaikki selviää aikanaan. Vihkimisen suorittaa tietenkin ylimmäinen päänoita, koska noudatamme taikamaailman hääperinteitä.

Rakastavaiset umpi unessa. Mikäpä oli nukkuessa, kun elämän suuntaviivat oli vedetty ja koko tulevaisuus selkeänä ja valoisana edessä. (Tämä kuva on tässä vain siksi, kun nuo näyttävät niin söpöiltä)

Hääpäivän aamu valkeni utuisena, mutta pian ilma kirkastui ja taikamaailman linnake hehkui häikäisevän valkoisena aamuauringossa. Puistosta kantautui kukkaistuoksua ja jostain kuului heleä satakielen laulu.

Ylimmäinen päänoita ja Isobel rupattelivat hetken ennen seremonian alkua. Ville huomasi, että ajatukset jotenkin katosivat puoliksi ja että lattia ja katto olivat pilveä. Hän ihmetteli, miten tällaisessa hötössä pystyi silti kävelemään.

Taikamaailman seremonian mukaisesti vihkipari vannoi toisilleen uskollisuutta ja ikuista rakkautta.

Sitten vaihdettiin sormuksia. Tunnelma oli korkealla.

Seremonian lopuksi Ville suuteli vaimoaan. He olivat nyt virallisesti naimisissa.

Myös hääjuhla oli kaikesta huolimatta hyvin tavanomainen. Ville olisi toivonut vähän jotain ekstraa. Oltiinhan sentään Taikamaailmassa...

Niin jatkui sopuisa yhteiselo Isobelin talossa. Ville oli varma, että hänen koettelemuksensa olisivat taakse jäänyttä elämää. Enää ei mikään paha voisi häntä koskettaa, kun hyvä noita Isobel olisi hänen suojanaan.

Tällä välin Elboniassa toinenkin pariskunta suunnitteli yhteistä tulevaisuutta.

Kristian otti ja kosaisi Petraa, eikä tämä tiennyt mitä sanoa, vaan tuijotti mykistyneenä sormusrasiaan. Petra pelkäsi jäävänsä yksin, mutta hän pelkäsi aivan yhtä paljon avioliton kahleita. Kristian tulkitsi Petran vaikenemisen myöntymisen merkiksi. Hänelle asia oli aivan päivän selvä: kihloihin mennään ja sitä tietä naimisiin ja lapsia.

Petra ihmetteli, että mitenkäs tässä nyt näin kävi. Yhtäkkiä hän olikin kihloissa ja menossa naimisiin Kristian Karin kanssa. Romantiikkasiminä Petra ei suurin surminkaan halunnut naimisiin. Hän kuitenkin rakasti Kristiania yli kaiken eikä halunnut menettää tätä. Petran päässä velloivat ajatukset puolesta ja vastaan. Ihan vatsaa alkoi vääntää.

Petra ja Kristian vihittäisiin Elbonian kirkossa. Petra luki vielä viime hetkellä ohjeita kultaisen käytöksen kirjasta. Hän oli samaan aikaan sekä jännittynyt, onnellinen että peloissaan - ota tuosta nyt selvää...

Petra oli hyvin onnellinen Kristianin lausuessa itse kirjoittamansa romanttisen rakkausrunon. Toista yhtä hyvää miestä ei Petra löytäisi.

Tässä he nyt olivat tuoreena avioparina ja kaikki hyvin...

... paitsi että Petra oli salaa kauhuissaan. Hän rakasti kyllä Kristiania kovasti, mutta silti!!! Hän tunsi olevansa ansassa. Jos hän ei olisi suostunut Kristianin kosintaan, hän olisi todennäköisesti menettänyt tämän iäksi.

Petra ei tuntenut oloaan muutenkaan erityisen mukavaksi. Hän ei halunnut tehdä mitään mokia. Lisää ohjeita kirjasta... hmmm.... ensin ruokailu ja sitten vasta häävalssi.

Hyvä ruoka, parempi mieli.

Valssin pyörteissä he katsoivat toisiaan syvälle silmiin ja Petra tiesi tehneensä oikean ratkaisun avioituessaan Kristianin kanssa.

Silti Peralle tuli ahdistunut olo, koska hän ei olisi ikinä halunnut mennä naimisiin kenenkään kanssa. Hän luuli tulevansa hulluksi. Petra hieroi sormustaan, joka tuntui aivan polttavan hänen ihoaan.

Silloin paikalle saapui eräs kutsumaton vieras.

- Noh mihinkäs se sormus nyt vierähti? Voi mikä moka, kunpa kukaan ei nyt huomaisi, Petra mutisi otsa epätoivon kurtussa etsiessään pudonnutta sormustaan lattialta.

- Vai niin, vai tällaisia häitä täällä vietetään ja maljojakin kohotetaan, Vera Tepes tuumi. Hän oli varta vasten tullut vakoilemaan saadakseen ideoita omiin häihinsä. Jos Petra olikin hämmennyksen vallassa, niin Veera ei ollut. Hän tiesi tarkalleen, mitä halusi. Ja mitä Veera haluaa, sen Veera yleensä myös saa.

Veera halusi tulla Rouva Draculaksi. - Meistä tulee Vladin kanssa täydellinen vampyyripariskunta, joka yhdessä hallitsee yön valtakuntaa. Ellei hän ymmärrä kosia, niin kosin itse, Veera päätti.Samalla hän päätti, ettei ainakaan haluaisi tällaisia häitä. - Kauhean tylsää, hän puhisi ja meni matkoihinsa.

Niinpä niin, Veera halusi Vladin ja Vlad halusi Veeran. Jälleen yhdet kihlajaiset siis.

- Jesh, sormusta sormeen vaan, tuumi Veera eikä ollut tippaakaan peloissaan tai ahdistunut, kuten eräät.

Kreivitär von Schlotterstein hurrasi uudelle kihlaparille.

- Jos he nyt alkavat lisääntyä ja taloon tulee karmeasti kiljuvia penskoja, en ehkä jaksa enää asua täällä. Joutuisin kuitenkin lapsenlikaksi, huh sentään. Voisin hyvin vaikka vaihtaa maisemaa, pohdisteli Kreivitär ja muikisti suutaan ajatukselle.

-Haluan lähteä etsimään kadonnutta aarrettani ja ottaa ne karkulaiset kiinni, Kreivitär päätti ja sadatteli vieläkin mielessään, että oli päästänyt ne kieroilevat katalat simit pakosalle. - Olisi pitänyt purra niitä heti eikä turvautua mihinkään simsimillisempään kohteluun. Saan syyttää omaa hempeämielisyyttäni, mutta jatkossa täältä ei enää heru armoa! Kreivitär ajatteli.

Nyt palaamme hiukan ajassa taakse päin siihen hetkeen, kun taksi tuli noutamaan karkulaisia. Heillä kaikilla oli hurjan painavat matkalaukut. Niitä oli niin monta, ettei taksiin jäänyt tilaa kaikille.

Reetta otti jääkaapista vielä evästä mukaan, sillä hän aikoi lähteä matkaan omalla motskarillaan.

Slark mulkaisi äkäisesti satunnaista ohikulkijaa ja toivoi, ettei tämä ainakaan jäisi juttelemaan. Tässä ei nyt kaivattaisi mitään juttutuokioita eikä turhia kysymyksiä. Nyt oli kiire eikä sitäpaitsi muutenkaan ollut mukavaa, että joku näki heidän raahaavan raskaita kapsäkkejä.

Kun auto oli lastattu ja eväät tungettu satulalaukkuun, Reetta käynnisti ajopelinsä. He ajaisivat koko matkan perille asti. Mikään lentokone ei ottaisi niin painavaa lastia kyytiin.

Ajettuaan koko päivän he saapuivat vihdoin illansuussa kaukaiselle vuoristohotellille. Ei haitannut mitään, vaikka taksimatka tulikin kalliiksi. Rahaa kyllä riitti. Slark tutki kartasta, missä he nyt oikein olivat.

Linda Meripuro ilmoitti heidät hotelliin varmuuden vuoksi väärällä nimellä: herra ja rouva Salaspuro sekä tytär Pamela. Onneksi henkilötodistuksia ei tarvinnut näyttää.

Reetta ja Slark jaksoivat heittää herjaa, mutta Linda oli väsynyt ja halusi levätä. Hotellivirkailija ihmetteli, miksi tuo rähjäisennäköinen mies kutsui tyttöä Reetuksi, vaikka hänen nimensä oli Pamela. - Outoa sakkia, mutta mitäpäs se minulle kuuluu. Minähän olen täällä vain töissä, hän ajatteli.

Reetta ja Slark nauttivat viileän raikkaasta vuoristoilmasta ja viettivät yhteistä laatuaikaa kalassa. Ei täällä oikeastaan muutakaan tekemistä ollut. - Mukavaa, että Linda on noin ystävällinen, sanoi Reetta jotain sanoakseen, mutta slark ei ollut juttutuulella, murahti vain jotakin hampaidensa välistä.

Parvekkeella Linda nautti ilta-auringon viime säteistä. Hänet valtasi ihana vapauden tunne. - Tämä on täydellinen paikka. Haluaisin oikeastaan jäädä tänne, mutta emme ole vielä turvassa. Nyt ei voi pysähtyä, hän ajatteli ja alkoi samalla suunnitella, miten pääsisi eroon noista kahdesta tomppelista, jotka kalastivat hotellin taka olevalla lammella.

- Vankikarkuriinko meidän nyt pitää jatkossakin turvautua? Joudumme vielä itse kaltereiden taakse, jos huonosti käy, sanoi Reetta, mutta Slark vain tuhahti. - Älä nyt maalaa pirua seinälle, Reetta. Jonninjoutavia tuollaiset, Slark vastasi teennäisen huolettomasti. Hän ei halunnut näyttää Reetalle kuinka jännittynyt hän oikeasti oli. Loppujen lopuksi Linda oli vain hitusen verran vähemmän huono vaihtoehto kuin Kreivitär.

Slark päätti siistiytyä ja suoritti pesusienipesun, vaikka suihkukin olisi ollut tarjolla. Noh, käyhän se noinkin.

Kaikki kävivät aikaisin nukkumaan ja uni tulikin heti. Pian huoneessa kuului kolmen simin hyvin erilainen hengitys: Slark veteli hirsiä kumealla röhinällä, Linda hönki hiukan kevyemmällä vinkuvalla kuorsauksella ja Reetan sängystä kuului kevyt tasainen huokuminen.

No mutta hyvät naiset, tehän olette menneet hotellin respaan yövaatteisillanne! Lisäksi voisitte hiukan varoa puheitanne. Kerrospalvelija kuunteli korvat hörössä, kuinka Reetta mankui Lindalta loistoautoa. - Katsotaan sitten kun päästään perille, Linda rauhoitteli innokasta Reettaa.

Aamu vuoristossa oli viileä ja järveltä puhalsi kylmä tuuli. Puut olivat syksyn väriloistossaan sykähdyttävän kauniita. Kalastajat olivat jo palaamassa saaliineen satamaan. Eipä ihme, että Linda olisi halunnut jäädä tänne.

Linda kuitenkin tiesi, etteivät vampyyrit luovuttaisi kovin helposti ja heidän olisi jatkettava matkaa. Jos he nyt ostaisivat loistoauton, niin sehän herättäisi huomiota. Jos he jatkaisivat matkaa taksilla, niin taksikuskin suu pitäisi tukkia jotenkin. Ainoa vaihtoehto Lindan mielestä oli ostaa purjevene, sillä niitä oli näin syksyllä myynnissä useita. Mutta kulta-aarre oli liian painava yhteen veneeseen. Rahaa oli kerta kaikkiaan aivan valtavasti. Niinpä he päättivät jakaa aarteen, ostaa kaksi venettä ja lähteä eri suuntiin. Ehkä vampyyrit eivät seuraisi molempia venekuntia.

Tällä välin Elboniassa tyytyväinen Esko Kallonen tuli koulusta. Hän oli saanut töitä lakiasiain toimistosta.

Esko pyysi äidiltään apua läksyjenteossa, jotta ehtisi tehdä kaiken ja käydä töissä myös. Kyllähän äiti mielellään auttoi, kun kerrankin apua pyydettiin. Ihan hiukan vain hän ihmetteli tätä uutta päättäväisyyttä, mitä Esko osoitti.

Esko oli tyytyväinen uuteen työhönsä kaikin puolin.- Saan erinomaista työkokemusta ja sitäpaitsi olen too-osi hyvännäköinen puku päällä, hän ajatteli. Mutta niinhän hän ajatteli useimmiten.

Siniset silmät ja varsinkin valkoinen ihonväri olivat hänestä valtteja. - Nyt vain pelaan korttini oikein ja etenen nopeasti urallani. Sitten isäkin huomaa, miten sopiva olen hänen puolueeseensa, vaikkapa puoluesihteeriksi, hän tuumi.

Vaalit olisivat jo huomenna ja Usko Kallonen teki entistä kiivaammin vaalityötä käyden puhumassa turuilla ja toreilla. Tässä koko perhe oli mukana ostarilla, kun Usko piti puhetta. Hän sai ihmiset innostumaan asiastaan. Esko ajatteli vain rahaa.

Kotona Usko selitti vaimolleen, että suosionmittausten mukaan hän olisi tulossa valituksi. - Saisipa jo suukon, tämä mietti.

Vaalit pidettiin, äänet laskettiin ja kuinka ollakaan, Usko Kallonen valittiin presidentiksi täpärällä äänten enemmistöllä. Virkaanastujaispuheessaan hän korosti valtio-opin tarpeettomuutta. - Sanon ei valtio-opille, Usko linjasi. Käytännössä se tarkoitti, että kaikki muut puolueet lakkautettaisiin pian, mutta sitä ei Usko vielä tohtinut sanoa.

Toinen tärkeä asia Uskolle oli luurankojen aseman parantaminen: - Meillä kohdellaan luurankoja aivan liian huonosti. Eriarvoisuus verrattuna tavallisiin simeihin on silmiinpistävä, mutta nyt siihen tulee muutos, kun minut on valittu presidentiksi.

Tässä käveli se luuranko, joka tulisi muuttamaan maailman. Ainakin hän oli itsevarma ja vakuuttunut asiastaan.

Tämä on kolmannen tuotantokauden päätösjakso. Sarja jää nyt tauolle ja palaa uusin tuulin syksyllä. Hyvää kesää kaikille!

Eräänä aikaisena aamuna Ville katseli jälleen komeasti uudistunutta Crazy Mouse Caféta.

- Kylläpä olen joutunut ahdinkoon tämän kanssa. Kolmas kerros on vielä tyhjänä eikä tuota mitään. voisinkohan vuokrata sen jollekin ulkopuoliselle yrittäjälle, vai mitähän sinne keksisi? ajatteli Ville.

- On tämä kyllä pompöösi rakennus. Oikea ökytalo! Muistelen aikoja, jolloin olin pikku pikku kuppilan onnellinen omistaja. Silloin kaikki oli vielä hyvin. Nyt huolet painavat niin, etten pysty enää nukkumaan öitä kunnolla, marmatti Ville. Hän tiesi luissaan ja ytimissään, ettei tämä ollut ihan sitä, mitä hän elämältä toivoi.

- Tarvitsisin pussillisen hyviä ideoita, Ville tuumi, kääri hihansa ja käveli päättäväisin askelin sisään kutsuakseen työntekijät töihin ja aloittaakseen uuden työpäivän.

Palattuaan jälleen kotiin, Ville sai sähköpostia Viikatemieheltä, joka ilmoitti, ettei enää aikonut tulla töihin. Hänellä oli kuulemma muita kiireitä niin paljon, ettei jaksanut enää seistä kahvitiskin takana. - Hmmph, eipä tuo ollut mikään yllätys, hymähti Ville itsekseen. Hän oli jo osannut odottaa jotain tällaista, koska asiakkaat olivat valittaneet Viikatemiehestä. Hänen olemuksensa oli pelottava ja käytöksensä tylyä.

Myös Usko Kalloselta oli tullut lyhykäinen viesti. Hän ilmotti palkanneensa kampanjapäällikön, kiitti kohteliaasti Villeä tuesta ja kehotti äänestämään tulevissa vaaleissa.

- Ja siinäkö kaikki? Entäs ne tarjoilut Crazy Mousessa sitten? Röyhkeä tyyppi! Kylläpäs tuntuukin hyvältä päästä hänestä eroon, tuumi Ville, sillä hän ei ollut ollenkaan kiinnostunut politiikasta. Se oli hänestä likaista peliä. Simin pitää elää niin, ettei tarvitse jälkeenpäin hävetä, oli Villen johtoajatus.

Sillä välin hirveän hyvä noita Isobel keitteli taikaliemiään kotonaan. Hän oli päättänyt voittaa Villen sydämen ja saada tämän omakseen.

Isobel oli umpirakastunut ja muisteli onnellisia hetkiä allashuoneella. Heillä oli ollut niin ihanaa...

Isobel oli kutsunut Villen syömään ja valmisteli illallista keittiössään. Isobel tiesi, että Ville oli kasvissyöjä ja halusi tarjota tälle ikimuistoisen aterian.

- Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, tuumi Isobel ja lisäsi keittoon mausteita. Jos mikään muu ei auttaisi, hän käyttäisi lemmennostattajaa, jota hän oli aiemmin keitellyt noidankattilassaan. Se oli kuitenkin vasta viimeinen vaihtoehto. Olisi mukavampaa, jos rakkaus syttyisi luonnollisella tavalla. Luomurakkautta, pliis! Isobel arvosti luonnonmukaisuutta.

Ruokapöydässä Isobel vasta huomasi, kuinka kiljuva nälkä hänellä oli. Hän lappoi vakavana keittoa niin kovalla kiireellä suuhunsa, että Villeä hymyilytti.

- Ihan kuin et olisi ennen ruokaa nähnyt, hän naureskeli.

Ville piti heti Isobelin kodista ja varsinkin makuuhuone oli hänestä tyylikäs. Isobel pyysi häntä jäämään yöksi ja Villehän jäi. He viihtyivät hyvin yhdessä, mutta Villeä arvelutti silti, uskaltaisiko hän luottaa Isobeliin. Noita on aina noita, vaikka olisi hyväkin sellainen.

Heti aamun valjettua Ville lähti Isobelin luota uudella näppärällä urheiluautollaan. Hän oli vaihtanut sen Hummerin pois, koska piti sitä liian isona ja kömpelönä.

Villen toiveisiin oli ilmestynyt halu mennä kihloihin Isobelin kanssa. Loistavaa!

Isobelilla oli toinen, vähän isompi noidankattila takapihallaan. Siellä hän harjoitteli uusia taikareseptejä Villen lähdettyä.

Eräänä iltana Crazy Mouse Caféhen asteli tutunnäköinen nuorimies. Hän oli kunnianhimoinen, aikoi menestyä elämässä ja päästä vielä pitkälle. Hänen haaveenaan oli omistaa liikeyrityksiä, juuri sellaisia kuin tämä hieno kahvila-ravintola.

Hän pelasi Villen ja Uskon kanssa bilistä ja jutteli hyvin vapautuneesti ja tuttavallisesti haaveistaan.

- Kylläpä Roope on nyt aikuistuttuaan kovasti isänsä näköinen, mietti Ville, saisinkohan tämän ravintolan myydyksi hänelle?

- Saisinkohan hänet houkuteltua puolueeseeni tekemään vaalityötä hyväkseni? mietti Usko.

Mutta Roope vain keskittyi lyöntiinsä. Hänellähän oli omat suunnitelmansa.

Tässä Niko ja Roope HowMany, isä ja poika, vierekkäin lukemassa. Hehän olivat todellakin kuin identtiset kaksoset.

Niko saapui tapaamaan sisartaan Petraa ja he halasivat lämpimästi.

He olivat tuskin ennättäneet tervehtiä, kun Petra jo alkoi pulputtaa uudesta ihastuksestaan, Kristian Karista:

- Hän on ihmeellinen ja luulenpa että olen rakastunut, Niko, voitko kuvitella? Eikö elämä olekin joskus ihmeellistä? Kaikki voi muuttua hetkessä.

- So what else is new, huokasi Niko, joka oli jo tottunut siihen, että sisarella vaihtuivat poikaystävät alinomaa.

- Eräänä iltana hän vain seisoi ovellani ja rakastuimme heti, Petra kertoi.

Niko mietti, missä yhteydessä hän oli kuullut Kristian Karin nimen, sillä se kuulosti jotenkin tutulta. Hänen ei tarvinnut kuitenkaan miettiä pitkään, sillä Petra selitti innoissaan:

- Kristian on myös jalkapalloilija kuten edellinenkin poikaystäväni, mutta aivan erilainen luonteeltaan. Hän aikoo vaihtaa alaa heti, kun jotain parempaa ilmaantuu.

- Hän on aivan jalkapalloilijan näköinenkin, tuumi Niko.

Petra jatkoi vielä: - Siitä illasta lähtien olemme tavanneet joka päivä ja meillä on aivan fantastista. Olemme hirveän rakastuneita toisiimme.

Satoi kaatamalla, kun Petra eräänä syksyisenä päivänä saapui ensi kertaa Kristianin talolle. Hän ihastui heti talon vanhaan koristeelliseen tiilimuuriin ja romanttiseen pihakaivoon.

Petra hyppeli innoissaan vesilätäkössä ja Kristian puisteli päätään: - Voi Petra, Petra, kasvaisit nyt aikuiseksi! Tai älä sittenkään. Rakastan sinua juuri tuollaisena.

Niinpä he roiskivat toinen toisensa aivan märäksi ja nauroivat onnellisina.

Sisälle tullessaan Petra ilahtui huomattuaan, että Kristianilla oli piano. Hän päätti näyttää, kuinka häneltä luonnistuu soittaminen. Kristianin mielestä Petran soittoa oli nautinto kuunnella ja hän alkoi tanssahdella tahdissa.

Niin kului ilta ja tuli seuraava aamu. Mitenkähän tuolla tuon punaisen katon alla on pärjäilty?

Kristian oli jo herännyt, mutta Petra oli vielä unessa. Kristian mietti asioita. Hän rakasti Petraa eikä halunnut menettää tätä.

Heti Petran herättyä Kristian ehdotti yhteenmuuttamista eikä Petralla ollut mitään sitä vastaan. Kyllä sen vain jotenkin luissaan ja ytimissään tietää, kun löytyy se oikea. Pian he alkoivat jo suunnitella häitä.

Kaukana, kaukana kaupungin laidalla, aivan jätteenpolttolaitoksen vieressä, seistä könötti vanha ja ränsistynyt autiotalo, jossa oli alkanut tapahtua kummia.

Aamulla juuri auringon nousun aikoihin Slark makasi sängyllä silmät puoliummessa poissaolevan näköisenä, kun hänen tyttärensä Reetta juoksi kovalla kiireellä huoneeseen.

- Isä, isä, mikä sinun on? Hei herää, herää! Reetta huusi, mutta isä ei liikahtanut. Hän hymyili vain kahjoa hymyä ja mumisi jotain sekavaa. Kreivitär von Schlotterstein oli huumannut hänet edellisyönä.

Reetta sai ravistella isäänsä moneen kertaan ennen kuin tämä lopulta heräsi. Sitten Reetta kertoi, että heidän pitäisi muuttaa muualle ja että kellarissa oli salainen aarrekammio, jossa oli röykkiöittäin kultaa ja jalokiviä. Eihän Slark uskonut vaan luuli hourivansa. Hänen päässään jyskytti kymmenen pientä bongorumpua ja maailma pyöri silmissä. Hän pyysi Reettaa toistamaan.

Reetta kertoi uudelleen ja vannoi ja vakuutti kaiken olevan totta. Asiassa oli vain yksi mutta: myös vampyyrit havittelivat aarretta. Silloin Slarkin leuat loksahtivat ja hän halusi nähdä itse omin silmin, mitä kellarissa oli.

Samalla kun he laskeutuivat kellariin, Reetta selitti, että heidän olisi toimittava nopeasti ja siirrettävä aarre muualle, koska aikaa ei luultavasti olisi kovin paljon. Slark ei vieläkään käsittänyt, miten kellarissa muka voisi olla mitään salaista kammiota. Hän oli itse tutkinut kellarin ja siellä oli vain vanhaa käyttökelvotonta rojua.

Kellarissa oli hämärää ja kesti kotvasen ennen kuin silmät tottuivat näkemään. Vasta huomatessaan kirjahyllyn takana oviaukon, Slark viimein alkoi uskoa Reettaa.

Slark ja Reetta häikäistyivät näkymästä, joka odotti heitä kirjahyllyn takana. Slark päästi pitkän vihellyksen hampaidensa raosta.-  Jiihaa, olemme rikkaita, hän kiljaisi. Kasoittain kultakolikoita, lautasia, pikareita ja kallisarvoisia koruja. Lattialla lojui myös muutamia kultaharkkoja.

Sekä Slark että Reetta kahmaisivat taskunsa heti täyteen kultarahoja. Reetta oli juuri ostanut käytetyn moottoripyörän suurella vaivalla ansaitsemillaan roposilla. Nyt hän voisi vaihtaa sen uuteen.

- Isä, vampyyrit tulevat hakemaan tätä aarretta. Meidän on parasta häipyä täältä niin pian kuin mahdollista, sanoi Reetta.

- Niin, mutta emme halua herättää huomiota äkkirikastumisella, emmehän, vastasi Slark.

Sitten Reetta vasta huomasi, että kammiossa oli myös tuhkauurna. - Kenenkähän viimeinen leposija siinä on? Mutta ei hän jäänyt sitä miettimään sillä nyt ei ollut aikaa tuhlattavana.

Reetta ja Slark olivat päättäneet tilata matkan vielä samalle päivälle. He voisivat sitten lomakohteessa selata vapaita asuntoja ja taloja. Ei ollut mitään kiirettä valita uutta asuinpaikkaa, mutta sen pitäisi olla kaukana täältä, jotteivät vampyyrit löytäisi heitä. Vihdoinkin heidän onnensa oli kääntynyt!

Seuraavaksi Reetta soitti Villelle ja ilmoitti lopettavansa työt Crazy Mouse Caféssa koulukiireiden takia. Ville oli tietysti kovin pahoillaan tästä yllättävästä käänteestä, sillä hän oli aina pitänyt Reetasta. Hän kyseli, oliko hän tehnyt jotain väärin ja mitä hän voisi tehdä, jotta Reetta jäisi. Eihän Reetta voinut todellista syytä kertoa. Niinpä hän vain sanoi muuttavansa ehkä toiselle paikkakunnalle.

- Kylläpä olen iloinen tästä motskarista, sillä nyt koulumatka sujuu nopeasti, Reetta iloitsi. Ja ennen kaikkea pääsen kotiin takaisin paljon ennen kuin tuo hidas koulubussi, joka kiertää koko kaupungin ennen kuin se vihon viimeisenä tulee tänne peräkylälle.

- Oho, koulubussi tulikin juuri samaan aikaan kuin olen lähdössä. Osaankohan minä ajaa tätä? Onneksi moottori käynnistyi heti ensi yrittämällä, Reetta mutisi itsekseen. Kaikki lapset kurkkivat bussin ikkunasta ihaillen kauniisti kiiltävää punaista moottoripyörää. Reetta oli heidän mielestään tosi cool. He eivät arvanneet, että Reetta oli päättänyt marssia suoraa päätä rehtorin kansiliaan ja erota koulusta.

Kun Reetta oli lähtenyt, talon takahuoneessa kuului puff... ja sen jälkeen pieni mätkähdys, kun joku tuntematon simi tömähti pehmeästi matolle. Hän näytti ilmaantuneen huoneeseen tyhjästä.

- Aiotte siis ottaa aarteen ja lähteä lätkimään ihan tuosta vain! Se on minun aarteeni ja kiellän teitä kajoamasta siihen, tämä tyhjästä ilmestynyt nainen huusi Slarkille päin naamaa.

- Hetkinen, kuka sinä olet? Mitä se aarre muka sinulle kuuluu ja sitä paitsi mistä sinä siihen tulit? tivasi Slark pelästyneenä. Hän luuli näkevänsä harhoja, mutta tämä nainen oli kuitenkin oikeasti verta ja lihaa eikä kuvitelmaa.

- Minä asuin täällä jo ennen kuin te Reetan kanssa ilmaannuitte. Jouduin muuttamaan ullakolle teidän takianne. Onneksi osaan aineettoman siirtymisen taidon. Opettelin sen aikoinaan Kaukoidässä ja siitä on ollut paljon hyötyä, nainen alkoi jaaritella.

- Mutta kuka sinä olet? Slark tivasi kiihtyen koko ajan vain enemmän ja enemmän. Hänellä ei ollut aikomusta antaa tälle tunkeilijalle kolikkoakaan aarteesta. Menköön matkoihinsa, mokoma.

- Olen Linda, jos sinun on pakko saada tietää nimeni, nainen puuskahti. Huomasitte varmaan miesvainajani uurnan siellä kellarissa käydessänne.

- Ai hei Linda. Ne on sitten varmaan sinun vaatteitasi siellä yläkerran kaapissa, Slark totesi nolona. - Mutta miksi olet pysynyt piilossa koko ajan? hän ihmetteli.

- En halua, että kukaan tietää olinpaikkaani. Olen näet etsintäkuulutettu vanhojen juttujen takia, etkö sinä muka tunnista minua? kysyi nainen.

Rakas lukija, tunnistatko sinä tämän naisen? Jos olet lukenut äskettäin toisen tuotantokauden jaksoja, niin varmasti muistat Linda Meripuron. Hiukset on hiukan toisella tavalla ja hän on vanhempi, mutta sama Lindahan se siinä. Hän pääsi pakenemaan poliisia ja on siitä lähtien piileskellyt.

Reetta ei viipynyt koulussa pitkään. Hän oli vain käynyt ilmoittamassa vaihtavansa koulua. Kun hän tuli kotiin, hän hämmästyi löytäessään aivan vieraan naisen nukkumassa sohvalla.

Kuultuaan samat selitykset kuin Slark Reetta totesi: - No ilmankos siellä yhdessä kaapissa oli niitä vaatteita ja olen ollut kuulevinani narinaa aivan kuin askelia ullakolta. Kerran kuulin aivan selvästi aivastuksen ja luulin, että täällä kummittelee.

Reetta säikähti kuullessaan Lindan pakoilevan poliisia. - Iik, minähän voin joutua syytteeseen rikollisen suojelemisesta, hän parahti, enkä kestäisi joutua kaltereitten taakse.

- No siksihän minä juuri piilottelen, koska en kestäisi vankilaoloja, Linda huomautti.

- Kuulin, että olet tilannut matkan. Minä tulisin mukaanne, Linda ilmoitti sillä hän ei halunnut päästää aarretta käsistään ihan noin vain.

- No mutta eihän se käy päinsä, Reetta esteli sillä hän ei halunnut olla misään tekemisissä tämän kauhean naisen kanssa.

Silloin Linda lupasi opettaa Reetalle aineettoman siirtymisen taidon, jos pääsisi mukaan.

- Miten te muka jaksatte kantaa tuollaisen ison kultakasan kahdestaan? Sitä paitsi vampyyrit eivät etsi kolmehenkistä perhettä, isä, äiti ja tytär, niin että onhan siitäkin hyötyä myös teille, Linda vakuutteli ja kertoi tietävänsä vampyyreistä enemmän kuin Reetta tai Slark yhteensä.

- Totta, myönsi Reetta, ne lähtevät varmasti perään heti, kun huomaavat meidän vieneen aarteen. Olisi tosi siistiä osata aineettoman siirtymisen taito. Tule sitten mukaan.

- Haa, hienoa, ei muuta kuin menoksi. Pakkasin jo kapsäkkini valmiiksi, huudahti Linda.

Kun hämärä laskeutui, useita lepakoita alkoi kierrellä vanhan autiotalon ympärillä. Ne olivat vampyyreitä, jotka tulivat hiukan liian myöhään paikalle. Ne saivat huomata, että autiotalo oli juuri sitä - autio ja tyhjä. Ei jälkeäkään asukkaista eikä aarteesta. Vain heikko tuulenhenkäys leyhytteli inhottavaa löyhkää jätteenpolttolaitokselta.

Sillä välin Adoratan linna oli saanut keveän lumipeitteen. Talvi teki tuloaan ja lämpötila oli pudonnut pakkasen puolelle.

Sisällä linnassa oli kuitenkin lämmin tunnelma, kun Viikatemies ja Adorata potkivat footbagia.

Adorata oli kutsunut Viikatemiehen kylään, kun oli palannut Tuonelan virralta ja huomannut Villen paenneen. Viikatemies ei halunnut mainita, että oli auttanut Villen pakoon. Hänestä oli parasta pysytellä kohtuullisissa väleissä Adoratan kanssa. Tämä oli kuitenkin hyväntuulinen sillä hänen saalistusretkensä Tuonelan virralla oli ollut onnistunut ja hänen kokoelmansa oli karttunut monella mieleniintoisella sielulla.

Adorata oli päästänyt Demoni Daimonin pois säilytyspurnukasta ja tarjosi nyt vierailleen murkinaa.

- Ville siis johtaa siellä sitä ravintolaa. Mahtaako hän olla minkäänlainen johtaja. Tuskin hänellä on paljonkaan liikemiesvaistoa, päätellen siitä entisestä kurjasta pikku kuppilasta, totesi Demoni Daimon happamana.

- Olin siellä hetken aikaa töissä, mutta sellainen työ ei oikein ole minun heiniäni. Silti ihan hyvin siellä sujui, vastasi Viikatemies lyhyesti, vaikka tiesikin, että se ei ollut aivan sellainen vastaus, jonka Daimon olisi halunnut kuulla.

- Ja pah, puuskahti Daimon.

Hiukan myöhemmin Demoni Daimon vetäytyi yksikseen pihalle ja kaivoi esiin taikapallonsa katsoakseen siitä, mitä hänen ravintolassaan oikein oli tekeillä. Hän halusi myös tietää, miten Usko Kallosen vaalikampanja edistyi. - Oikeastaan en taidakaan välittää siitä ravintolasta enää, vaan haluan poliittiselle uralle. Se sopii luonteelleni paremmin, pohti Daimon, nyt vain täytyy keksiä jokin uusi keino, jolla voin päästä takaisin. Elämässä mikään ei tapahdu kahta kertaa samalla tavalla.

Jatkuu...

Ville oli joutunut viettämään pitkän tovin epämiellyttävän Adoratan vankina. Hän olisi ikuisesti kiitollinen Isobelille vapauttamisestaan. Hän oli kutsunut tämän kotiinsa vierailulle osoittaakseen kiitollisuuttaan.

Myös Viikatemies oli tietenkin kutsuttu. Eihän Ville ollut unohtanut lupaustaan tarjota tälle töitä. Ville kysyi Viikatemieheltä saman tien, mitä hänen poissa ollessaan oikein oli tapahtunut.

- Aika hyvin onnistui se meidän harhautus, iloitsi Viikatemies, Adorata ei ole vieläkään huomannut mitään. Hän ei itse asiassa ole edes vielä palannut retkiltään.

- En voi kyllin kiittää teitä. Ilman teidän kahden apua olisin vieläkin vankina, totesi Ville (joka oli ennättänyt taas vaihtaa urheiluasuun - pahuksen kuntopyöräinnostus).

Vasta sitten Ville yhtäkkiä huomasi, kuinka kaunis Isobel oli. Ville tunsi sydämensä hypähtävän, kun hän katsoi Isobeliä silmiin. - Wauh, mikä nainen, oikea helmi, Ville ajatteli.

Kun vieraat olivat menneet, Ville lähti kahvilaansa. Häntä puistatti vieläkin Adoratan muisto. Nopeasti hän työnsi tämän kuvan pois mielestään. Hän oli varma, että nyt se painajainen olisi ohi lopullisesti. Tänä iltana olisi Viikatemiehen ensimmäinen työvuoro.

Ville ohjasi Viikatemiehen baristaksi myymään espressoa baaritiskillä, joka sijaitsi syvennyksessä heti pääovan vieressä. Ville opasti Viikatemiehen alkuun ja näytti kuinka espressokone ja kassa toimivat.

- Tässä on loistava paikka olla töissä, myhäili Viikatemies tyytyväisenä, koska tästä näkee kaikki sisääntulijat. Voin vahtia, jos vaikka Adorata sattuisi tulemaan.

Silloin myös Isobel saapui katsomaan, miten Viikatemies pärjäilee baristana.

- Maistuisiko sinulle kuppi kuumaa espressoa? kysyi Ville nauraen. Isobelista oli kunnia saada olla Viikatemiehen ensimmäinen asiakas.

- Sehän sujui hienosti, kehui Ville, kun Viikatemies oli valmistanut espresson ja ojentanut kupin.

- Ihan helppoa, sanoi Viikatemies mielissään kehuista.

- Mutta kuulehan, tuo sinun harmaa kaapusi saattaa pelottaa asiakkaita. Voisit kokeilla oikeaa työasua.

- Saatat pettyä pahemman kerran, mutta kokeillaan niin nähdään, miten se sopii, myöntyi Viikatemies.

Ville oli todellakin vähän pettynyt, kun Viikatemies oli vaihtanut vaatteita.

- Sinähän olet läpinäkyvä! parahti Ville. Ei tuo käy. Olet sittenkin parempi omassa kaavussasi.

- Jos joku kysyy, niin ainahan voin väittää olevani naamiaisasussa, hihitteli Viikatemies.

Sen jälkeen Ville esitteli Isobelille tiloja. He huomasivat tulevansa oikein hyvin toimeen keskenään. Kierros päättyi uima-allasrakennukseen, mutta Ville ei halunnut päästää Isobelia lähtemään vielä.

Isobel hehkui entistäkin sinisempänä, kun Ville hyväili hellästi hänen poskeaan.

Hämärässä allashuoneessa Ville pyysi Isobelia tanssimaan kanssaan hitaita. Tuntui ihanalta saada pitää Isobelia sylissä.

Ville taivutti Isobelin kuumaan suudelmaan. Siitä hetkestä lähtien Isobel tiesi, että Ville olisi hänelle se oikea.

Se oli Isobelille tajunnanräjäyttävä kokemus ja hän rakastui Villeen päätä pahkaa. Ville oli kuitenkin vain ihastunut. Hänestä oli tullut hyvin varovainen naisten suhteen. Saapa nähdä, kuinka tässä käy.

Tällä välin toisaalla:

Simlandiassa oli tulossa presidentinvaalit ja Usko Kallonen oli päättänyt asettua ehdokkaaksi. Hänestä oli hauskaa ryhtyä politiikkaan. Nuy hänen piti vain kerätä pitkä lista kannattajia, jotta voisi asettua ehdolle vaaleissa.

Usko suunnitteli innokkaasti kampanjaansa ja kävi ottamassa valokuvia vaalimainoksia varten.

- Hyvinhän nämä onnistuivat, hän myhäili ja katseli tyytyväisenä pyöreää naamaansa kuvista.

Mutta voi kunpa hänellä ei olisi noin luisevan terävät sormet! Peukku meni kuvasta läpi.

Usko yritti puhua kaikki tapaamansa simit puolelleen. Ei tainnut huomata, että tämä tyttö on vasta teini eikä hänellä ole edes oikeutta äänestää. Ahaa, hän yrittikin värvätä tyttöä jakamaan vaalimainoksia kauppakeskuksissa, toreilla ja kadunkulmissa.

Villen äkillinen mielenmuutos, ettei tätä enää kiinnostanut Uskon vaalikampanja, sai Uskon vihan vimmoihin. Hän piti sitä petturuutena eikä enää aikonut työskennellä Villen kuppilassa, mutta "unohtaisi" mainita siitä Villelle. Sen sijaan hän kutsui sinne simejä vaalitilaisuuteen ilmaisille kahveille. Tietämättään Ville siis olisi kuitenkin tukemassa hänen kampanjaansa.

Myös blogin kirjoittaminen kuului niihin keinoihin, joita Usko käytti tehokkaasti saadakseen lisää ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Hän arvosteli kovin sanoin nykyistä hallintoa ja lupasi kaiken muuttuvan parempaan suuntaan, jos vain hänet valittaisiin presidentiksi. Salaa hän kuitenkin suunnitteli aivan muuta.

Nyt kun Ville oli osoittanut todellisen luonteensa, Uskon piti löytää uusi luotettavampi kumppani, jonka kanssa voisi juonitella. Kehen hän nyt voisi enää luottaa? Kenties vain omaan vaimoonsa, mutta se näyttäisi ulos päin liian perhekeskeiseltä. Uudelle kampanjapäällikölle piti saada komea työpöytä. Kaiken piti näyttää upealta.

Uskolla oli poika nimeltä Esko. Hän oli juuri tullut teini-ikään ja viihtyi parhaiten kylpyhuoneen peilin edessä ihailemassa omaa kuvaansa.

Perheessä tuntuivat rahat olevan tiukassa, koska isän vaalikampanja nieli kaiken. Äidilläkään ei ollut kovin hyvä palkka. Sen jälkeen kun hän oli saanut potkut edellisestä työpaikastaan, hän oli vaihtanut alaa ja ryhtynyt rikollisuralle. Esko päätti lainata isänsä moottoripyörää ja lähti stadiin hakemaan töitä.

Aleksi oli juuri viemässä Crazy Mouse Cafén roskia ulos, kunhän huomasi Kallosen Eskon flipperin kimpussa pelaamassa.

- Mitähän tuokin täällä tekee? ajatteli Aleksi. Hän ei pitänyt Eskosta.

Pelattuaan tarpeekseen Esko marssi itsevarmana yläkertaan ja äkkäsi siellä Reetan, joka otti juuri puhelimessa vastaan pöytävarauksia. Eskon mielestä Reetta oli kaunis ja ihailtavan ammattimainen. Eskon itsevarmuus alkoi pikku hiljaa murentua Reetan edessä.

Kun Reetta lopetti puhelunsa, Esko esitti asiansa, mutta häkeltyi Reetan suorasta katseesta ja sekosi sanoissaan. Reetta kuunteli epäuskoisena Eskon sekavaa soperrusta: - Sinun täytyy puhua omistajan kanssa. Minä en voi palkata ketään, sanoi Reetta ja ohjasi Eskon Villen luokse.

Esko selitti Villelle olevansa Uskon poika ja haluavansa töihin. - Voisin olla flippereiden ja muiden pelilaitteiden hoitaja ja huoltomies, hän esitti.

Ville mietti hetken Eskon tarjousta: - Mielenkiintoinen ajatus, mutta ei tämä toiminta ole ihan niin tuottoisaa kuin yleisesti luullaan, hän ajatteli ja päätti olla palkkaamatta enää lisää henkilökuntaa. Entisiäkin täytyisi sanoa pian irti.

Esko oli hyvin pettynyt ja yritti vielä puhua Villeä ympäri, jotta tämä muuttaisi mielensä ja palkkaisi hänet kuitenkin.

- Vastaukseni on ei. Olen saanut tarpeekseni teistä Kallosista, Ville puuskahti.

Myöhemmin tutkiessaan firmansa tilejä Ville oli huomannut, ettei kaikki täsmännyt. Firmalla meni nyt aika kehnosti. Muun muassa kahvia ja kahvileipää oli tarjottu todella paljon ilmaiseksi. Shampanjapulloja oli kadonnut laatikoittain. Hän tiedusteli asiaa Reetalta.

- No en minä muuta tiedä, kuin että se Usko Kallonen on järjestänyt täällä omia vaalitilaisuuksiaan. Enhän minä voinut arvata, ettei hän ole maksanut niistä koituneita laskuja! Reetta kauhisteli.

- Hänenhän piti olla täällä töissä, mutta eipä ole miestä aikoihin näkynyt. Tyhmänäkö se minua pitää? Täytynee erottaa hänet ja pidättää puuttuva summa hänen loppupalkastaan, päätteli Ville.

Valitettavasti yrityksen tilanne ei kuitenkaan juurikaan kohentunut. Viikatemiehen synkeä olemus heti ala-aulassa pelotti asiakkaat pois. Nekin harvat simit, jotka kävivät pelaamassa, vain harvoin tilasivat mitään ruokaa tai juomaa. Palkkalistoilla oli nyt liikaa työntekijöitä ja Ville joutui antamaan potkut sille uudelle tytölle, jonka demoni oli palkannut.

Ravintolasalissa oli taas aivan tyhjää. Petra oli tullut pelaamaan ja huomasi tutun näköisen miehen.

- Eikös se vain olekin Lasse? On poikennut tänne varmaan suoraan töistä, ajatteli Petra ja katsoi miettiväisenä Lassea. Häntä ihmetytti kovasti, ettei hän tuntenut tätä kohtaan oikeastaan enää mitään. Mihin se suuri rakkaus on haihtunut? hän pohti.

Sitten heidän katseensa kohtasivat ja Lasse sanoi: - Ai hei, katos vaan pitkästä aikaa. No, mitä Petra?

Oli helpottavaa huomata, että tunteet olivat laantunet ja he juttelivat niin kuin ketkä tahansa vanhat ystävät vaihtaen kuulumisia.

Käydessään illalla yksin nukkumaan Petra kuitenkin itki miettiessään, miksei hän löytänyt itselleen onnea. Edes ihan pikkuisen vain, edes pienen onnenmurusen. Hän oli kyllä saavuttanut haaveensa muhinoida 10 eri simin kanssa, mutta jotenkin se ei tuntunut riittävän. Kiertäessään ahkerasti keikoilla ympäri Simlandiaa, hänen suhteensa eivät koskaan kestäneet pitkään. Hänestä tuntui kuin hän jäisi jotakin paitsi ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi.

Myös kaupungin laidalla oli huolenaiheita.

- Laskuja, laskuja, huokaili Slark käydessään postilaatikolla. - Mistä näiden maksamiseen rahat? Onneksi Reetalla on töitä, mutta en haluaisi aina käyttää hänen rahojaan. Vaikka eipä tuo ole valittanut, mietti Slark. - Niin paitsi jostain kadonneesta pergamenttikääröstä on valittanut jo monta kertaa.

Sinä iltana Reetta oli juuri lähdössä töihin, kun hän huomasi vampyyrilepakon kiertelevän taloa.

- Hmmm, mitähän on tekeillä? Reetta ajatteli ja varoi, ettei vampyyri vain olisi huomannut häntä. Sitten Reetta oli lähtevinään töihin kimppakyydillä. Hetken kuluttua hän kuitenkin hiippaili vaivihkaa takaisin ja piiloutui. Kreivitär von Schlotterstein oli tullut uudelle vierailulle.

Sisällä talossa Slark heitti Kreivitär von Schlottersteinin kanssa tikkaa ja ihmetteli, mitä se Kreivitär taas täällä teki. - Kreisi Kreivitär, heh-heh, hän ajatteli itsekseen.

Kun Slark katsoi muualle, Kreivitär otti varovaisesti hameensa poimuista erikoisesti tätä varten tarkoitetun tikan. Sen varressa oli terävä väkänen, joka oli kastettu voimakkaasti tainnuttavaan myrkkyyn.

Tuli Slarkin vuoro heittää. Kreivitär hymyili voitonriemuisena vieressä. Kun Slark nukahtaisi ja Reetta olisi töissä, hän pääsisi rauhassa tutkimaan taloa.

- Auts, voi rähmä, sain tikasta naarmun sormeeni, valitti Slark.

Samassa häntä alkoi pyörryttää. - Mikä sinun on? Voitko huonosti? hän kuuli Kreivittären kysyvän kuin kaukaa sumun keskeltä. Huone alkoi pyöriä Slarkin silmissä, hän hoiperteli hetkisen sinne tänne ja rojahti sitten selälleen menettäen tajuntansa.

Reetta oli pysynyt hiljaa piilossa niin kauan kunnes huomasi Kreivittären livahtaneen kellariin. Reetta meni perässä. Hänen tietääkseen kellarissa oli vain vanhaa romua sermin takana, ei mitään arvokasta.

- Mistä vampyyri voisi täällä olla kiinnostunut? kummasteli Reetta laskeutuessaan portaita.

Reetta pysähtyi raollaaon olevan oven edessä. Kreivitär oli siirtänyt reunimmaisen sermin sivuun ja mennyt sen takana olevan kirahyllyn luo. Nyt hän näytti tutkivan kirjahyllyä kuin etsien jotakin. Reetta pidätti hengitystä.

Silloin kellarista kuului pieni kolahdus aivan kuin salpa olisi auennut ja kovasti naristen kirjahylly kääntyi auki. Kreivitär katosi näkyvistä hyllyn taakse. Reetta oli jähmettynyt paikoilleen, mutta nyt hän halusi nähdä, mitä oli hyllyn takana. Hiljaa hän lähestyi avonaista sermiä varovasti varpaillaan hiipien. Vampyyreillä oli erittäin tarkka kuulo, joten hänen oli parasta olla metelöimättä.

Kylläpä Reetta hämmästyi kurkistaessaan kirjahyllyn taakse. Siellä oli oikea aarrekammio ja läjäpäin kultaa sekä jalokiviä. Siitä siinä pergamenttikäärössä siis oli ollut kyse. Ja sen katoaminen sattui juuri Kreivittären edellisen vierailun aikoihin. - Että minun pitikin jättää se pergamentti näkösälle! Reetta harmitteli hiljaa mielessään. Nyt Kreivitär näytti laskevan kultalautasien lukumäärää. Samassa Reetta huomasi, että kello oli paljon ja päivä alkaisi valjeta hetkellä millä hyvänsä.

- Olen nähnyt tarpeeksi. Nyt äkkiä pois täältä ennen kuin Kreivitär huomaa minut, Reetta tuumi ja juoksi pois varpaisillaan. Hän oli tyytyväinen pehmeistä kumitossuistaan. Niillä pystyi juoksemaan äänettömästi. Hän halusi heti kertoa näkemästään isälleen.

Myös Kreivitär huomasi aamun sarastavan ja hänelle tuli kiire siirtää hylly ja sermi takaisin paikoilleen. Aurinko oli jo nousemassa, kun Kreivitär juoksi kiireesti pois paikalta. Kohta alkaisi jo savu nousta hänen päästään, sillä vampyyrit eivät kestä lainkaan päivänvaloa.

Illan tullen vampyyrien talossa syttyivät valot.

Kreivitär von Schlotterstein jutteli veljensä Vlad Draculan kanssa: - Muistatko vielä miesvainaani tädin, Agrippina von Schlottersteinin? kysyi Kreivitär.

- Ai senkö, jonka lempinimi oli Agrippina Janoinen? Eikös hän joutunut vuosikausia sitten sen vampyyrinmetsästäjä Gaier-Maierin seivästämäksi, kauhean surullinen tapaus. Puutappi sydämen läpi, sanoi Vlad ja puisteli päätään.

- Miksi otat hänet puheeksi? Onko jotain sattunut? uteli Vlad.

- Hänhän asui sellaisessa syrjäisessä talossa kaupungin laidalla. Talo on ollut tyhjillään siitä lähtien, kun hän kuoli. Kukaan järkevä simi ei tietenkään uskaltanut muuttaa entiseen vampyyritaloon.

- Kyllähän minä muistankin, huudahti Vlad, häntä pidettiin kauhean pihinä!

- Niin pidettiin ja kuitenkin huhujen mukaan hän oli upporikas. Olen etsinyt hänen aarrettaan jo vuosikausia, vastasi Kreivitär ja madalsi ääntään, on olemassa kahteen osaan jaettu kartta, jonka toisenkin palan onnistuin viimein saamaan haltuuni.

- Nyt joku hullu on muuttanut siihen taloon, mutta onneksi aarre on vielä tallella salaisessa aarrekammiossa! Kävin itse tarkistamassa. Meidän on peloteltava ne talonvaltaajat tiehensä ennen kuin he löytävät sen, selitti Kreivitär. Sitten hän pyysi veljeään pitämään asian salassa Veralta.

- Jaa-a, minä en mielelläni salaa morsiameltani mitään, mietti Vlad ja muikisti suutaan.

- Et kyllä ikinä usko, mitä sisarellani oli kerrottavaa. Huvittaisiko sinua lähteä hauskalle pelotteluretkelle, kultaseni? kysyi Vlad nauraen morsiameltaan.

- Tietysti minua huvittaa. Aina valmis pahantekoon, vastasi Vera ilkikurisesti.

- No hyvä, mutta saakoon odottaa. Mennään ensin porealtaaseen, sanoi Vlad.

Porealtaan kuohuissa, kuuman höyryn ympäröimänä Vera kysyi, missä Kreivi von Schlotterstein oikein oli. Silloin Vlad kertoi Veralle kuinka Kreivitär menetti aviomiehensä.

- Murheellinen tarina. Kreivi Alois von Schlotterstein kuoli vain pari vuotta esikoisen syntymän jälkeen. Vampyyri parhaassa iässä! Se oli sen kauhean vampyyrinmetsästäjä Gaier-Maierin syytä, Vlad aloitti.

- Oi ei, olen kuullut siitä Gaier-Maierista. Hän on saanut saaliikseen myös meidän sukua! Vera huudahti.

- No, hän jäljitti sinnikkäästi kaikkia von Schlottersteineja. Miehensä kuoleman jälkeen sisareni Mercedes päätti muuttaa poikansa kanssa tänne Elboniaan voidakseen aloittaa uuden elämän kaikessa rauhassa. Hän on halunnut pitää matalaa profiilia, jottei Gaier-Maier saa vihiä hänen olinpaikastaan.

Ikävät puheenaiheet masentavat helposti ja siksi Vera ja Vlad päättivät jutella jostain muusta. He lähtivät viettämään aikaa toisten kanssa uima-altaassa.

- Ensi yönä lennämme kaikki joukolla jahtaamaan niitä autiotalon simejä. Oma syynsä, elleivät he lähde pakoon, syyttäkööt itseään. Se aarre kuuluu minulle ja pojalleni! sanoi Kreivitär tiukkaan sävyyn.

- En kertonut Veralle aarteesta. Täytyy suunnitella isku huolellisesti ja lähteä sitten heti pimeän laskeuduttua, jottei yö lopu kesken, totesi Vlad. Verenhimo kohisi voimakkaana hänen suonissaan.

- Tästä tulee vielä hauskaa. Pitkästä aikaa saan iskeä hampaani sykkivään kaulasuoneen ja juoda lämmintä verta! Ihan tässä jo suu napsaa. Tuskin kukaan kaipaa paria kadonnutta simiä, jotka asuvat niin kaukana kaupungin laidalla.

Jatkuu!

Ilta oli jo hämärtymässä, kun Viikatemies saapui Adoratan pihaan. Hän pälyili ympärilleen ja kuulosteli varalta, jos joku sattuisi tulemaan. Oli aivan hiljaista eikä ketään ollut liikkeellä.

Viikatemies tarttui vaivihkaa Adoratan kaukoputkeen ja tähysti kohti kaukaista Stadia. Hän näki toivomansa merkin kimaltavan ystävänsä Villen talon katolla. Isobel oli siis valmiina ja salajuoni Villen sielun vapauttamiseksi voi alkaa. Jotta se onnistuisi, kaiken piti nyt sujua suunnitelmien mukaan ja täsmälleen sovitulla hetkellä. Toista yhtä hyvää tilaisuutta ei tulisi.

Sitten Viikatemies alkoi jututtaa Adorataa ja esitti hämmennystä sen johdosta, että Adorata ei enää nykyään päivystänytkään mustana joutsenena Tuonelan virralla, vaikka hyviä kuolleita sieluja olisi siellä tarjolla keräiltäväksi.

- Minua ei kiinnosta kaikenmaailman tavalliset postiljooni-Petet ja mitä se sitä paitsi sinulle kuuluu! kivahti Adorata kipakasti takaisin.

- Et taida ollakaan ihan ajan tasalla, tyttökulta. Etkö ole kuullu, että Nanna von Himpula on kuollut, sanoi Viikatemies ovelasti. Hän tiesi, kuinka ahne Adorata oli ja millaista täydennystä tämä halusi saada kokoelmiinsa.

- Niinkö? Hän ei kyllä ollut mikään tavis, sanoi Adorata kiinnostuen ja hänen silmänsä alkoivat kiilua. Hän olikin jo kaivannut saalistamisen tuomaa jännitystä eikä innostukseltaan osannut epäillä ansaa.

Se keino tepsi, ajatteli Viikatemies tyytyväisenä ja katseli kuinka Adoratan kauniissä päässä alkoivat ajatukset raksuttaa. Eipä kestänyt kauan, kun Adorata sanoi lähtevänsä vähän ulkoilemaan Tuonelan virralle. Viikatemies iloitsi, että oli onnistunut houkuttelemaan tämän pois kotoa.

Eikä yhtään liian aikaisin, sillä aurinko oli juuri laskenut suurena kultaisena pallona. Viikatemies ei kuitenkaan ennättänyt ihailla komeaa auringonlaskua, sillä nyt oli kiire.

Viikatemies ei yhtään pitänyt Adoratasta ja heti, kun tämä oli lähtenyt, hän auttoi Villen pakenemaan. Adorata oli jo niin kyllästynyt Villen vastahakoisuuteen, että oli antanut tämän pysyä säilytyspurkissaan pitkiä aikoja. Kestäisi varmasti kauan, ennen kuin hän huomaisi Villen karanneen.

Samaan aikaan Stadissa Isobel oli huomaamatta seurannut Demoni Daimonia. Juuri auringon laskiessa hän heilautti taikasauvaansa Demoni Daimon tähtäimessään ja heitti tämän päälle lamaannutusloitsun. Demoni ei nyt kyennyt liikahtamaankaan, vaan seisoi paikallaan kuin suolapatsas. Silti hän tiesi, mitä oli tapahtumassa ja valmistautui kamppailemaan heti, kun lamaannus hellittäisi.

Seuraavaksi Isobel lausui rauhallisesti ja kirkkaan kuuluvalla äänellä demoninkarkotusloitsun. Sen vastustamaton voima sai sai Villen ruumiin kouristelemaan tuskasta, sillä demoni ei olisi halunnut lähteä, vaan yritti pitää kiinni kaikin voimin. Juuri tämän välttämiseksi Isobel oli ensin lamaannuttanut demonin, mutta lamaannus ei kestänyt koskaan kauempaa kuin muutaman sekunnin. Demoni yritti saada taikasauvan kirpoamaan Isobelin kädestä. Se oli ainoa keino, millä hän voisi voittaa.

Isobelin oli lausuttava karkotusloitsu vielä kahdesti uudelleen. Vihdoin hänen onnistui häätää demoni tiehensä. Kauheasti kiroillen se erkani Villen ruumiista. Viikatemies oli purkin kanssa odottamassa ja niin Adorataa odottaisi ylläri pylläri. Villen sijasta säilytyspurkissa lymysi demoni.

Villen elottoman näköinen ruumis jäi yksin lojumaan jalkakäytävälle. Yö oli yhtäkkiä aivan hiljainen.

Ville säpsähti hereille. Hän tajusi palanneensa omaan ruumiiseensa takaisin ja kohottautui hitaasti maasta. Hän katseli ympärilleen miettien, missä oli.

- Voi ei kuinka masentavat vaatteet mulla on päällä, Ville ihmetteli katsoessaan nyhrääntynyttä leopardikuvioista takkia.

Heti kotiin päästyään Ville meni kylpyhuoneeseen ja laski kuumaa vettä ammeeseen. Hän oli hyvin väsynyt ja tunsi itsensä likaiseksi maattuaan katukäytävällä.

- Aah, kylläpä kuuma kylpy rentouttaa mukavasti, Ville ajatteli katsellessaan kuplia. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja puhalteli vaahtoon. Siitä irtosi pieniä vaahtopalleroita, jotka leijailivat kevyesti ilmassa.

- Hmmm... ei ole tullu ryppyjä lisää sitten viime näkemän, Ville hymähti peilin ääressä.

- Tukka saa olla mieluummin näin, Ville ajatteli ja kömpi sitten sänkyynsä puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Ilmeisesti demoni ei ollut nukkunut ollenkaan, sillä vuode näytti koskemattomalta.

Aamulla Ville heräsi virkistyneenä ja tarmokkaana. Ensimmäisenä oli vuorossa yrityksen tilien, rahatilanteen ja sähköpostien tarkistus. Rahatilanne oli ihme kyllä ok. Viikatemieheltä oli tullut viesti, jossa tämä kyseli Villen vointia ja muistutti tätä heidän sopimuksestaan.

- Niinpä kyllä. Lupaus on lupaus, ajatteli Ville, pelottelenpa loputkin asiakkaat tiehensä palkkaamalla Viikatemiehen tiskejä kantamaan! Osaakohan hän kokata?

Sitten Ville lähti katsomaan, mitä hänen rakennushankkeelleen nyt kuului. Ei hän ollut odottanut näkevänsä mitään tällaista. Suu auki hän tuijotti äimistyneenä rakennusta, joka nyt kohosi hänen rupuisen pikku kahvilansa tilalla. Samalla hän huomasi naapuritalojen katonrajassa outoja aukkopaikkoja. Ihan kuin sieltä puuttuisi seiniä...

Valtava lasikattoinen rakennus täytti lähestulkoon koko tontin. Sen sivustalla oli pienempi, tasakattoinen rakennus, jossa oli uima-allas ja allasbaari.

- Ihmeellistä, miten tämä oikein on mahdollista, Ville kummasteli.

Villeä nauratti. Hän ei voinut uskoa todeksi tätä satumaista taloa. - En käsitä, miten se demoni on tällaisen saanut aikaiseksi, mutta en valita. Eikä edes paljon velkaa ole tarvinnut. Aikamoinen suoritus niin lyhyessä ajassa!

Kävellessään alakerran halki näköalahisseille Ville pani merkille, että kahvilassa oli tosiaan myös looseja, joissa asiakkaat saattoivat käyttää tietokonetta ja pelata nopeassa sisäverkossa, mikä oli ollut hänen alkuperäinen ideansa. - Hyvä, ettei kaikkia ideoita sentään ole romutettu, Ville myhäili.

- Okei, hänellä oli aikaa hankkia myös iso merivesiakvaario. Sehän sopii tänne hienosti ja on vielä ihan hyvässä kunnossakin. Mitähän tämäkin on maksanut? Ja miten tällaista hoidetaan? Ville pohti ja lähti sitten yläkertaan.

Juuri silloin Usko Kallonen saapui työpaikalleen. Hän ei ottanut työtään kovin vakavasti. Sen tarkoitus oli vain luoda miellyttävät puitteet tavata mahdollisimman paljon simejä, tutustua heihin ja vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä. Sillä tavoin hän aikoi saada lisää kannattajia ja edistää poliittista uraansa.

Yläkerrassa Usko äkkäsi Villen, joka ei tiennyt mitään Uskon puoluehankkeista. Eihän Ville edes tiennyt palkanneensa Uskon töihin.

- EL PuPun kannatusluvut ovat roimassa kasvussa viimeisten mielipidemittausten mukaan. Tosin annoin tiedotusvälineille itse omalla tietokoneellani tekaisemani tulokset, mutta eihän sitä kukaan kysy, Usko intoili tyypilliseen ylioptimistiseen tapaansa.

- Mitä sinä oikein intoilet? Mikä ihmeen EL PuPu? Ja miten oikein pääsit tänne? Ville kyseli nauraen.

- Tulin omilla avaimillani, mitenkä niin? Minähän olen täällä töissä, niin kuin et tietäisi. Ja oletko muka unohtanut Elbonian Puolesta Puolueen? Meidän yhteinen tulevaisuutemme, haloo?

- On tapahtunut niin paljon, että muisti pätkii, Ville sai sanotuksi ja mietti kuumeisesti, miten saisi tietää, mitä kaikkea muuta oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Hän ei voisi ylipäätään tavata ketään ennen kuin olisi saanut käsityksen tapahtumien kulusta.

- Joudun lähtemään kaupungista päiväksi. Sinun on parasta huolehtia kaikesta ainakin tänään, Ville lisäsi hetkisen mietittyään. Hän päätti kysyä Viikatemieheltä samalla, kun tapaisi tämän kuitenkin.

- Noh, okei sitten, tuumasi Usko ja alkoi harjoitella lyöntejä ksylofonille unohtaen työt saman tien.

Tällä välin kaupungin laidalla

Jätteenpolttolaitoksella oli hiljaista näin aikaisin aamulla. Savupiipuista vain pöllähteli ilmoille kitkeriä palokaasuja vuorokauden ympäri.

Reetta popsi kiireellä aamupalaa, sillä koulubussi tulisi hakemaan häntä ihan pian. Koulumatka oli täältä pitempi ja lisäksi koulubussi kiersi koko Elbonian aina ennen kuin toi hänet viimein tänne. Koska hän kävi lisäksi töissä, olisi ollut kätevämpää, jos perheellä olisi ollut joku ajopeli käytössä. Nyt hän ei ehtinyt eikä jaksanut läksyjen teon lisäksi mitään muuta kuin nukkua.

Kun Reetta oli lähtenyt, hänen isänsä Slark tuli nälkäisenä keittiöön Koska hän ei kuitenkaan viitsinyt laittaa itselleen mitään, hän nuuhkaisi Reetan lautasta ja nuoli sen puhtaaksi.

Slark oli masentunut ja toivoton, mutta ei halunnut näyttää sitä Reetalle. Hän jurotti mieluummin yksikseen. Takapiha olisi kaivannut siivoamista, mutta Slarkista ei ollut työhön.

Työvälineiden näkeminenkin sai Slarkin raivon valtaan ja kiukunpuuskassaan hän potkaisi maassa makaavaa talikkoa. Sitä ei olisi kannattanut tehdä, sillä piikki pisti häntä kengän läpi varpaaseen.

Joitakin asioita hänen oli kuitenkin pakko tehdä. Rahan puutteen vuoksi Slark yritti itse korjata rikkoutuneen tietokoneen, vaikka olikin aikamoinen tumpelo. Eihän ilman tietsikkaa voi tulla toimeen! Reetta ennätti juuri tulla kotiin, kun hänen isänsä sai sähköiskun.

- Voi ei, isä, mitä sinä oikein yrität? Ethän sinä ymmärrä mekaniikasta mitään! Reetta parahti mustaksi kärventyneelle isälleen.

Reetta päätti näppäränä tyttönä korjata tietokoneen kuntoon. Slark tunsi epäonnistuneensa surkeasti niin monessa asiassa ja häntä korpesi, mutta toisaalta taas hän oli tyttärestään ylpeä. Hän piti urheasti yllä iloista ilmettä Reetan läsnäollessa ja heitti tikkaa kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tuuli natisutti vanhan talon nurkkia, mutta sisällä oli lämmintä ja kodikasta. Reetta haaveili tulevaisuudestaan oman huoneensa rauhassa. Hän oli päättänyt ottaa idolistaan Petrasta mallia ja tulla vielä joksikin. Mutta pitäisikö mennä yliopistoon vai ei, siinäpä pulma. Opiskelu olisi kallista, mutta ehkä hän voisi hakea stipendejä.

Sitten Reetalle tuli mieleen Aleksi ja hänen suunsa venyi leveään hymyyn. Reetta oli huomannut ikävöivänsä Aleksia ja olleensa levoton ja kovasti huolissaan tämän kadotessa muutamaksi päiväksi.

- Ihanaa, että Aleksi palasi. Harmittaa, että olen ollut niin ilkeä. Onhan se niin söpö, mmmm... Hymyilikin mulle sillai ujosti, Reetta ajattteli ja jokin liikahti hänen sydämessään ja sai sen pamppailemaan. Olikohan se rakkautta?

Slark oli käynyt suihkussa ja yritti toipua sähköiskusta käymällä jääkaapilla. No ei, hän ei etsinyt ruokaa...

... vaan juomaa. Elbonian Kultaa. Sitä menikin tölkki toisensa perään. Slark oli itsesäälin vallassa ja joi suruunsa.

... RÖYH!...

Slark oli ryypännyt jo päiväkausia ja eräänä päivänä Reetan tullessa koulusta hän oli aivan tillin tallin sekaisin maattuaan koko päivän kaljapöhnässä sohvalla. Hän yritti kuitenkin seistä suorana ja esittää selvää. Vähän huonolla menestyksellä.

- Voi isä, älä yritä! Kyllä minä näen, että sinä olet aivan tokkurainen. Nyt saisit jo ryhdistäytyä, Reetta torui isäänsä, ja jatkoi: - Elämässä sattuu joskus takaiskuja, ei niitä voi välttää, mutta simi voi itse valita, miten suhtautuu vastoinkäymisiin. Eikö olisi jo aika unohtaa menneet ja alkaa uusi elämä?

Slark meni selvittämään päätään ulos raikkaaseen ilmaan. Niin, olihan ilma raikasta sikäli kun tuuli puhalsi muualta kuin jätteenpolttolaitoksen suunnasta. Juuri tänä iltana oli tyyntä eikä tuullut lainkaan. Silloin Kreivitär von Schlotterstein lennähti paikalle ja purjehti suoraan sisään taloon.

- Olenko mä muka näkymätön, vai? ihmetteli Slark, kun Kreivitär ei tervehtinyt häntä, talon isäntää. Slarkista moinen käytös oli loukkaavaa. Hänelle tuli mieleen, ettei Kreivitär ehkä halunnut tervehtiä niin messevän näköistä miehenkörilästä. Olisikohan nyt todellakin aika ryhdistäytyä?

Reetasta oli epämiellyttävää, että Kreivitär tuli käymään kutsumatta. Käveli vain sisään ja huomattuaan Reetan lörpötteli tälle iloisesti kuin parhaalle ystävälleen. Sitä paitsi Kreivittären mielipiteet auringon haitallisuudesta olivat selvästikin liioiteltuja. Kaikikihan tietävät muutenkin, etteivät vampyyrit pidä päivänvalosta.

Kuunneltuaan hermostunutta puhetulvaa aikansa Reetta sai vihdoin sanotuksi Kreivittärelle, ettei tajunnut, mitä tämä oikein ajoi takaa.

- Oliko sinulla jotain asiaa? Tuskin sinä tänne tulit aurinkokammostasi kertomaan, niin että kerrohan nyt, mikä sinut tänne lennätti, Reetta uteli.

- Tulin vain tarkistamaan, että kaikki on kunnossa... hmmm... Tiedäthän, kun tämä talo on ollut niin kauan asumatonkin ja kaikkea...Kreivitär sanoi ja vältteli Reetan katsetta.

- Pärjäämme mainiosti, kiitos vaan huolenpidosta, vastasi Reetta kuivasti eikä voinut välttyä tunteelta, että Kreivitär oli tehnyt tikusta asiaa. Olikohan hän luullut talon olevan vieläkin tyhjillään?

- No hyvä. Minäpä tästä lähdenkin sitten. No, jos tarvitsette jotakin, voin auttaa. Meillä on kartanossamme ylimääräisiä huonekaluja ullakolla, sanoi Kreivitär ja liihotteli tiehensä.

- Selvä, pidetään mielessä, lausahti Reetta hänen peräänsä ihmetellen, mistä mahtoi olla kyse.

Reetta päätti kirjoittaa kaikki oudot tapahtumat muistiin päiväkirjaansa. Ensinnäkin edelliseltä asukkaalta jääneet vaatteet (jotka eivät olleet edes pölyisiä.) Sitten se vanha pergamenttikäärö ja nyt tuo vampyyri! Vanha talo huokaili ja jostain kuului koko ajan pieniä risahduksia ja rasahduksia. Reetta arveli tuulen varmaankin natisuttavan nurkkia ja jatkoi kirjoittamista. Hänelle tuli mieleen, että ulkona oli aivan tyyntä.

- Ei kai täällä vain ole hiiriä tai rottia? hän kauhistui.

Talossa oli vielä ullakko ja kellari tutkimatta. Reetta ei ollut vielä löytänyt ullakon luukkua (portaita ei sinne ollut). Kellariin ei päässyt sisäkautta vaan sinne menivät portaat talon takana.

 Kaupungin paremmalla puolella:

Sen jälkeen kun Vlad Dracula ja hänen poikansa Montmartre olivat lähteneet toisiin maisemiin, vampyyrien kartanossa oli vietetty hiljaiseloa pitkään.

Tänä iltana kartanolla kuitenkin alkoi tapahtua: Vlad palasi poikansa kanssa takaisin ja toi mukanaan myös erään tuntemattoman leidin.

- Tulehan, kultaseni, niin esittelen sinut sisarelleni, Vlad sanoi tarttuen hellästi naisen käteen.

Vlad johdatti joukon pääovelle. Montmartrea jännitti palata takaisin vanhaan kotitaloonsa. Olisikohan hänen huoneensa vielä ennallaan?

Seurasi iloinen jälleennäkeminen ja kun halaukset oli halattu, Kreivitär von Schlotterstein kysyi veljeltään:

- Kukas tämä nuori kaunotar on? Onko Montmartre löytänyt morsiamen itselleen?

- No ei nyt aivan, siskoseni. Poikani on edelleen sinkku. Tässä on Ruhtinatar Vera Tepes, minun morsiameni,Vlad sanoi ja nauroi kömmähdykselle.

- Hyvä, että tultiin tänne. Tuo Kreivitär on tosi nasta mimmi. Tulen varmasti hyvin toimeen hänen kanssaan, sanoi Vera ja hymyili niin, että isot kulmahampaat välähtivät. Vlad tunsi helpotusta, että ensitapaaminen oli mennyt hyvin. Häntä kuitenkin arvelutti, mitä tapahtuu jatkossa, kun saman katon alla asuu kaksi vahvaa naista.

Perhejuhlia jatkettiin ulkona puutarhassa. Kreivittären paksu, sinisenmusta palmikko meni aivan mutkalle, mutta se ei haitannut tahtia. Hänestä oli ihanaa, että perhe oli taas koossa ja hyvässä iskussa. Hän malttoi tuskin odottaa, että pääsisi kertomaan kuulumiset veljelleen. Veraan hän ei luottanut eikä aikonut paljastaa tälle salaisuuksiaan.

Jatkuu...

 Hyvää Joulua

ja

Onnellista Uutta Vuotta 2010

Joululahjoja lukijoilleni:

Moderni kalustettu perhekoti nimeltä Soisalo odottaa pääsyä naapurustoosi ja uusia asukkeja.

Talossa on tilaa isommallekin perheelle ja

myös edesmenneille simeille salahuoneessa salaoven takana.

Latauspaketti ei sisällä muokattuja osia eikä simejä.

Kaupunkikämppä, Lemmikkielämää, Ikea ja Kartano ja puutarha -kamasetti tarvitaan vähintään, jotta toimisi.

Lataa Soisalo

Katharina on perhesimi, joka pitää musiikista ja tanssista. Hän on sinkku ja odottaa sitä oikeaa.

Lataa hänet aloittamaan uuden elämän naapurustossasi

Paketissa ei ole mukana muokattuja osia. (Jotta tämä simi toimisi, pitää olla Kartano ja puutarha -kamasetti)

Lataa klikkaamalla alla olevaa kuvaa:

Oudot miehittämättömät purjeveneet lipuivat jälleen lahdenpoukamassa eikä kukaan tiennyt, mistä ne aina ilmestyivät tai minne ne katosivat. Aurinko oli noussut pilvettömälle taivaalle ja rauha olisi ollut rikkumaton - ilman tuota kauheaa musiikkia. Aina sama loppumaton jumputus. Miten se muka sopii tähän maisemaan?

Eräs nuorukainen lepäsi talonsa seinustalla varjoisalla penkillä. Hän nukkui umpiunessa.

Hänen huulillaan karehti vieno hymy, tai hetkinen... ei sittenkään, sehän on irvistys. Hän liikehtii levottomasti, sillä hän näkee painajaista.

Kellariluolassa olisi muuten ollut hämärää ellei siniset sähköpurkaukset olisi valaisseet tilaa kirkkaasti. Aleksi vääntelehti energiavirtojen sykähdellessä hänen lävitseen. Hän oli vähällä menettää tajuntansa, mutta tunsi samalla vahvistuvansa virran vaikutuksesta.

Käsittelyn päätyttyä Aleksia kuvotti. Päässä jyskytti ja olo oli kuin katujyrän alle jääneellä.

- Voi minun pääni... se halkeaa, hän valitti.

- Kas niin, tulehan lepäämään, sanoi robotti HK-47 Aleksille, tuo oli viimeinen kerta. Nyt olet saanut uuden kyvyn ja voit nähdä ja kuulla asioita, joita eivät muut kykene havaitsemaan. Tämä oli Tohtori Kaalinpään huikein keksintö, mutta valitettavasti en osaa neuvoa sinua, miten sen kanssa eletään. Tämä on näet ensimmäinen kokeilu laatuaan ja varmasti myös viimeinen, koska Kaalinpää on kuollut. Toivottavasti saat uusista ominaisuuksistasi iloa ja hyötyä. Nehän tulevat täysin voimaan vasta kasvaessasi aikuiseksi.

Sitten HK-47 kehui, miten hyvin Aleksi oli kestänyt rankat hoidot ja teki tälle juustovoikkarin, mikä tulikin tarpeeseen. Kun Aleksi alkoi syödä, kuvotus helpotti. Kesken syömisen Aleksi kuitenkin kuuli tööttäävän äänen. Se ei hellittänyt vaan jatkui vähän väliä: tööt-tööt ... tööt-tööt.

Silloin Aleksi heräsi penkillä kotinsa edustalla kadulta kuuluvaan tööttäykseen ja hieroskeli silmiään: - Olipa todentuntuinen uni ja nyt on niin outo olo! Miten minä tähän olen joutunut? hän ihmetteli. - Joka paikkaa kolottaa ja särkee. Mitenkähän pitkään olen nukkunut tässä? Nythän taitaa olla iltapäivä jo, hän mutisi itsekseen. Sitten hän huomasi kimppakyytiauton tulleen.

Koska kimppakyyti oli tullut noutamaan, Aleksi istahti autoon heikosta olosta huolimatta. Hän ei tiennyt, mikä päivä tänään oli. Kummallinen uni vaivasi hänen mieltään. Oliko se sittenkään pelkkää unta?

- Miten kauan minä oikein olen ollut poissa? Ei tämä viimeksi tällaiselta näyttänyt, tuumi Aleksi hämmästyneenä nähdessään uuden uljaan Crazy Mouse Cafén. - Mahtaa olla liiketoiminta kovassa kasvussa, hän päätteli.

Tontilla olleen vanhan rakennuksen alta oli paljastunut kellarikuoppa, johon nyt oli tehty espressotiski. Kahvilanpitäjä maisteli espressoa mietteliäänä uutuuttaan kiiltelevien pöytien keskellä. Asiakkaista ei ollut tietoakaan, mutta silti hän laskeskeli voittoja, tulevia voittoja, rahasäkin kuvat mielessään.

Tähän saakka ainoat säkit, joita hän oli saanut kanniskella, olivat roskasäkit.

Aleksi veti työvaatteet päälle ja käveli ihmeissään uuden ravintolasalin poikki. Se sijaitsi yläkerrassa, jossa oli myös biljardi- ja muita pelipöytiä. - Onpas tänne sijoitettu paljon kasvejakin. Mistähän Ville on saanut rahaa tähän kaikkeen? On varmaan ottanut velkaa, arveli Aleksi.

Koska ravintola oli isompi kuin ennen, sinne oli palkattu myös uutta henkilökuntaa. Tätä tyttöä piti vähän ojentaa, kun ei ymmärtänyt viedä roskia tarpeeksi usein. Vaikka simit eivät juuri muuta teekään, kuin vievät roskia... Nooh, liiasta kantamisesta saa tietysti krampin kyynärpäähän.

Reetta seurasi hiukan kateellisena varaustiskin takaa, kuinka Aleksi sai kutsun Villen kotiin. Aleksi tunsi olonsa vaivautuneeksi, mutta ei tohtinut kieltäytyäkään. Aleksin mielestä Villessä oli jotain erilaista. Hän ei ollut entisellään.

Kun Aleksi saapui Villen luokse, tämä toivotti hänet kädenpuristuksella tervetulleeksi. Silloin Aleksi tunsi hyytävän viiman kulkevan lävitseen. Kosketuksen aikana hänelle valkeni, että Villen keho olikin vain kuori, jonka sisällä piilotteli demoni. Aleksi yritti hymyillä reippaasti, jottei demoni vain huomaisi tulleensa paljastetuksi.

- Tämäkö nyt on se uusi kyky, jonka olen saanut, Aleksi pohti järkyttyneenä.

Ville tarjosi Aleksille ylennystä hovimestariksi ja lupaili tälle nopeaa urakehitystä. Aleksi oli olevinaan kiinnostunut, kun Ville esitteli ideoitaan liiketoiminnan kehittämiseksi, mutta todellisuudessa hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Hän mietti, mitä oikealle Villelle oli tapahtunut. Sitten paikalle saapui Usko Kallonen, joka oli myös kutsuttu vieraaksi. Tai pikemminkin hän oli itse kutsunut itsensä.

Usko Kallonen oli innostunut politiikasta ja puuhasi uutta puoluetta. Hän keräsi nimiä ja hankki uusia jäseniä puolueeseensa.

- Voiko olla tylsempää tyyppiä, Aleksi ajatteli ja haukotteli tympääntyneenä, sillä häntä ei politiikka kiinnostanut ollenkaan. Hän päätti liueta paikalta heti sopivan tilaisuuden tullen, sillä häntä pelotti, että Villen ruumiin haltuunsa ottanut demoni huomaisi hänen huomanneen.

Poliittisen kampanjan rahoitus oli vielä auki ja kampanjointi kallista puuhaa. Usko oli huomannut Villen komean ravintolan ja päätellyt, että Villellä täytyi olla paljon rahaa. Usko ja Demoni Daimon tulivat heti hyvin juttuun keskenään. He ikään kuin olivat samalla aaltopituudella. Hetkisen kuluttua he jo hykertelivät yhdessä suuria suunnitelmia. Taisivat huijata toinen toistaan.

- Teen sinusta pääministerin, jos minut valitaan presidentiksi, sanoi Usko ja sitten hallitsemme Elboniaa, keräämme veronmaksajilta rahaa ja, kun rahahanat on aukaistu, teemme ihan mitä meitä huvittaa, hah-hah-haa! Kaikki järjestyy kyllä aikanaan, saatpa nähdä! uhosi Usko.

- Hmmm... Täytyy olla varovanen, ettei juoni paljastu liian varhain. Sitä ennen pitää keksiä joku luonteva syy, miksi me olemme tekemisssä keskenämme. Nyt tiedän, voisin palkata sinut Crazy Mouse Cafén ravintolapäälliköksi, tuumasi Daimon.

Ennen suostumistaan ravintolapäälliköksi Usko päätti lähteä katsomaan paikkaa. Hän oli nyt vähän rahapulassa, joten työ kyllä kiinnosti häntä. Pitihän luurangonkin jotenkin elättää perhettään ja mitäpä ei hän olisi tehnyt poliittisen uransa eteen.

Heti ravintolaan saavuttuaan Usko tajusi, että kyseessä oli oikea kultakaivos.

Usko tutki ruokalistaa ja havaitsi sen hyvin laadituksi. - Taidanpa kokeilla kalaa, hän ajatteli.

Sitten hän meni keittiön puolelle ja kurkisteli kattiloihin: - Mitäs täällä kiehuu? Ai hernerokkaa.

Hän ei edes maistanut keittoa, vaan kaatoi sinne muitta mutkitta puoli pullollista valkoviiniä.

No varmaan nyt tuli tosi hyvää.

Kun keittiössä kokkailu alkoi kyllästyttää, Usko meni kokeilemaan onneaan pelipöytään.

-Tuo grupieeri on aika tutun näköinen, minä olen varmaan nähnyt hänet jossain, hän mietti heittäessään noppia ja suunnitteli pyytävänsä tämän mukaan uuteen puolueeseen.

Sillä aikaa salin toisella laidalla Reettaa jännitti, kun hän sai ohjata idolsvoittaja Petra HowManyn ja huippujalkapalloilija Vili Korventaan pöytään ja ottaa heiltä tilauksen. Reetta ajatteli, että oli ihanaa saada työskennellä tällaisessa suositussa ravintolassa, jossa näki julkkiksia.

Petra halusi syödä mahdollisimman kevyesti ja olisi tilannut munakkaan.

Vili oli kuitenkin luonteeltaan määräileväinen ja tilasi heille kummallekin sisäfilepihvin vastoin Petran toiveita. Petrasta se oli epämiellyttävää, mutta hän söi kiltisti pihvinsä, sillä hän ei halunnut pilata iltaa huomauttelemalla asiasta. Sen sijaan hän ylläpiti keskustelua urheilusta, joka oli heillä yhteinen mielenkiinnon kohde.

Kun oli syöty, Vili kertoi pitävänsä vain hyvästä musiikista. Hän naureskeli omahyväisesti Petran uravalinnalle ja ilmoitti mielipiteenään, etteivät Idolssikilpailut olleet hänen mielestään mistään kotoisin, koska sellaiseen kilpailuun osallistuivat vain ne, jotka eivät muutoin pääsisi pinnalle. Se oli viimeinen pisara Petralle, joka oli tehnyt kovasti töitä menestyksensä eteen. Vili sai Petran suuttumaan. Reetta sattui kuulemaan kaiken eikä ollut uskoa korviaan.

Petra päätti lohduttaa itseään ostamalla uusia koruja. Hän oli pettynyt, koska Vili oli niin hankala ja itseriittoinen simi. - Aina tietävinään kaiken paremmin. Nyt saa riittää, Petra puhisi päättäväisenä.

Joskus naisen on törsättävä. - Mikään ei piristä niin kuin uudet korvikset, tuumi Petra. Hän tulikin jo selvästi paremmalle tuulelle.

Sitten Petra sattumalta törmäsi siihen sinipaitaan, jonka kanssa hän oli tanssinut Arjan ja Lassen häissä. Ohikulkija alkoi tuijottaa paheksuvasti, kun nämä kaksi flirttailivat keskenään. (Tämä tummatukkainen nainen ei mitenkään liity itse tarinaan vaan sattumalta nyt tuli ja jäi siihen toljottamaan heh-heh)

Petra oli päättänyt unohtaa Vilin ja etsiä uuden miehen. Hänellä oli illalla keikka, mutta sitä ennen hän ennätti käydä kuntosalin porealtaassa vähän virkistäytymässä. Kiinnostavia miehiä kyllä oli tarjolla, mutta kenet heistä Petra valitsisi?

Petra säteili päästessään esiintymään. Hän halusi antaa yleisölleen aina kaikkensa ja jälleen kerran keikka meni hyvin. Onnistumisen ilo paistoi hänestä. Tämä oli juuri sellaista työtä, jota hän halusi tehdä. Sitten Petra äkkäsi yleisön joukossa sen sinipaidan ja hänen sydämensä hypähti.

Esiintymispaikan takahuoneen sohvalle oli nyt käyttöä.

Aika hankalalta asennolta tuo minusta kyllä näyttää, mutta tyylinsä kullakin...

Nyt jätämme Petran hetkeksi rauhaan ja menemme seuraavaksi tutustumaan Slarkin ostamaan taloon, jota Reettakaan ei vielä ole nähnyt. Nuutin jätettyä Slark-poloisen heidän yhteinen merenrantatalonsa myytiin. Reetta oli päättänyt seurata isäänsä.

- Tässä se nyt on, virkkoi Slark tyttärelleen, uusi kotimme, jonka onnistuin hankkimaan edullisesti. Autokin jäi Nuutille, pahus vieköön. Mutta tällä tontilla on pari autovanhusta, joista voisin korjata meille menopelin. Eikö olekin loistavaa?

- Ah... öhhh... Mielenkiintoinen talo, paljon mahdollisuuksia, Reetta sopersi ääneen, jottei olisi pahoittanut isänsä mieltä. Itsekseen hän ajatteli kauhistuneena: - Järkyttävän huonokuntoinen vanha lato! Hirveitä autonromuja!

Slarkin hankkima talo ei ollut kauneudella pilattu ja se sijaitsi kaukana kaupungin ulkopuolella. Lähistöllä ei ollut muuta kuin jätteenpolttolaitos, jonka piipusta tupruttava pahanhajuinen savu oli noennut ikkunat ja liannut seinät harmaiksi. Happosateet olivat saastuttaneet maan ja kaikki kasvit olivat kuolleet.

- Voi ei, tämä on kuin kummitustalo. Minua pelottaa mennä sisään, Reetta epäröi. Mutta Slark marssi reippain askelin portaat ylös. Hän oli jo käynyt paikalla aiemmin tekemässä pientä remonttia.

Sisään tultuaan Reetta pani merkille ensimmäisenä olohuoneen vanhat tapetit ja kulahtaneen kokolattiamaton sekä eriparia olevat huonekalut, jotka oli kerätty ilmaiseksi kierrätyskeskuksesta (ja sen kyllä huomasi).

Reetta piteli nenäänsä, sillä talossa haisi ummehtuneelta. Osa muuttolaatikoista oli vielä purkamatta.

Työhuoneeseen oli tuotu vanha autonpenkki, joka oli nostettu leca-harkkojen varaan. Täälläkin oli upottavan pehmeä kokolattiamatto. Oikea pölypunkkien paratiisi. Reetta puisteli päätään ja huokasi.

Seuraavaksi Reetta halusi nähdä yläkerran. Portaat narahtelivat hänen allaan, kun hän lähti hitaasti kapuamaan ylös varoen jokaista askelmaa.

- Tämä on varmaan minun huoneeni, Reetta ilahtui päästyään yläkerran pieneen makuuhuoneeseen, jossa oli ruusukuvioiset tapetit ja vaaleanpunaiset verhot. - Onhan se ihanaa, että minulla on vihdoin oma huone, hän tuumi ja tarkisti samalla, saako oven lukkoon. Oven sai lukkoon, mutta tuskin se mitään auttaisi, jos talossa kummitteli. Haamut pääsisivät kuitenkin kulkemaan seinien läpi.

Yläkerran käytävästä johti monta ovea eri huoneisiin. - Mitähän täällä on, Reetta mietti uteliaana ja avasi oven seuraavaan huoneeseen.

Hän saapui huoneeseen, jossa oli leveä parisänky ja naistenvaatteita tangolla. - Kenenkähän vaatteita nämä ovat? Tietääkseni isä on vain gay eikä ollenkaan transu. Onkohan nämä jääneet edelliseltä asukkaalta? ihmetteli Reetta. Hän huomasi, että kaapin alla oli pari pajukoria, joista toisessa oli vaatteita mutta toisessa vanha pergamenttikäärö.

Palaamme vielä hetkiseksi Crazy Mouse Cafén tontille.

Hirveän hyvä noita Isobel oli tullut tarkistamaan, pitikö hänen kuulemasa huhu paikkansa ja oliko kahvila-ravintolaa isännöimässä simiksi naamioitunut demoni.

Demoni Daimon tunsi Isobelin jo entuudestaan ja inhosi tätä. Taisipa vähän pelätäkin, sillä Isobelilla oli vahvat taikavoimat hallussaan.

Demoni Daimon veti yllättäen taikasauvansa esiin ja alkoi noitua Isobelia pois.

Isobel pystyi kuitenkin vastustamaamaan Daimonin loitsua ajatuksen voimin. Isobel luki Daimonin mieltä kuin avointa kirjaa ja sai selville, missä Villeä pidettiin vankina.

Adorata oli vanginnut Villen sielun ja piti sitä vankinaan, mutta nyt hän oli päästänyt tämän jälleen jaloittelemaan ja tarjosi tälle sielunruokana mansikkaleivoksen.

Ville pisteli leivoksen poskeensa hyvällä ruokahalulla, sillä eihän hän ollut saanut murkinaa pitkiin pitkiin aikoihin. Sielukin näivettyy ellei sitä välillä ruokita.

Ville oli päättänyt puhua itsensä vapaaksi ja selitti, miten turhaa Adoratan oli yrittää saada häntä ihastumaan itseensä, mutta Adorata ei näyttänyt olevan puheliaalla tuulella. Adorata oli apeana, koska hänen suunnitelmansa ei selvästikään toiminut.

Vaikka Ville oli päättänyt pysyä rauhallisena, häntä alkoi lopulta kuitenkin suututtaa, kun Adorata oli niin itsepäinen. Ville ei tainnut vieläkään täysin käsittää, että Demoni Daimon piti ensin saada häädetyksi pois, ennen kuin hän pystyisi palaamaan omaan ruumiiseensa.

Adorata oli oikeastaan pahoillaan siitä, että Ville oli niin kertakaikkisen onneton vankeudessa ja päätti päästää tämän kävelylle vähän ulkoilemaan.

Kuinka ollakaan Ville tapasi taas vanhan tuttavansa Viikatemiehen. Tavanomaisten tervehdysten jälkeen Viikatemies sanoi: - Vinkkasin ystävälliselle noita Isobelille, mitä on tapahtunut. Hän ehkä voi auttaa asiassasi. Hän ja Demoni Daimon ovat vanhoja vihollisia keskenään... Tuota noin, kuinkahan tämän sanoisin, Viikatemies jatkoi, tehdäänkö diili? Minusta olisi myös mukava olla elävien joukossa joskus. Se olisi ikään kuin lomaa minulle. Jos palkkaat minut ravintolaasi töihin, niin lupaan yrittää auttaa sinut pakoon Adoratalta. Haluaisin ansaita rahaa ja olla niin kuin muutkin. Se olisi mukavaa vaihtelua tähän yksitoikkoiseen kuolleiden noutamiseen.

Jatkuu... 

Petra sävähti, kun hän huomasi Lasselta tulleen sähköpostia. Hän epäröi hetken ennen kuin avasi sen. Siinä Lasse ja Arja molemmat kovasti kiittelivät Petraa hienosta esityksestä häävastaanotolla. Petran sydäntä viilsi. Eiväthän he voineet aavistaa, miten vaikeaa se oli hänelle ollut.

- Onneksi kaikki meni kuitenkin ihan hyvin eikä kukaan huomannut mitään erikoista, ajatteli Petra.

- Miksi minua aina vain niin surettaa Lassen menettäminen? Ajattelen vain häntä, vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni, että tulee niitä vielä muitakin. Onhan se tuskallista, kun lähipiirissäni toiset löytävät onnen ja itse saan olla yksinäinen, tuumi Petra

No, kahden kauppa on kolmannen korvapuusti, eikä siinä muu auta kuin siirtyä elämässä eteen päin. Petra päätti taistella itsensä irti masennuksesta.

Sitten tulikin sähköpostia siltä blondilta jalkapalloilijalta. Hänen nimensä oli Vili Korventaka ja hän oli Laamojen kapteeni ja keskushyökkääjä. Petra päätti kutsua hänet kylään.

Pikainen vilkaisu peiliin kertoi Petralle, että meikki oli kunnossa ja tukka hyvin. Vili oli luvannut tulla samantien.

- Pahus, aina näitä laskuja saa olla makselemassa, mistä niitä oikein tulee? manaili Petra tunkiessaan maksettavat laskut postiluukkuun. Talkkarimuija osallistui myötätuntoisesti manailuun, mutta nimitteli mielessään Petraa pusikkopääksi.

Petran ja Vilin välillä oli heti säkenöintiä. Talkkarimuija ei ollut huomaavinaan mitään, vaan tuijotti vain kaukaisuuteen. Ehkä häntä harmitti se, että pusikkopäälle tuli tuollainen hyväkäytöksinen ja siististi pukeutunut miesvieras.

Treffit sujuivat mukavasti taloyhtiön yhteisessä porealtaassa, jossa pari sai rauhassa jutustella ja tutustua toisiinsa.

Petra oli malttamaton ja teki yllärihyökkäyksen Vilin kimppuun. Tämä vaikutti oudoksuvan noin suoraa toimintaa yleisellä paikalla. Kuka tahansahan saattoi tulla milloin tahansa, koska tämä oli avointa taloyhtiön aluetta.

- Mitä minä muka tein väärin? ihmetteli Petra.

- Me emme tunne toisiamme vielä kovin hyvin, vastasi Vili ja kiittäen mielenkiintoisista treffeistä jatkoi, että hänen piti lähteä, koska huippu-urheilijat tarvitsevat paljon unta. Aamulla olisi harkat, joista ei sopinut jäädä pois.

Petralle jäi vähän omituinen olo.

Vili Korventaka oli aina suhtautunut urheilu-uraansa hyvin vakavasti ja tehnyt kovasti töitä sen eteen. Siksi hän olikin menestynyt erittäin hyvin jalkapalloilijana. Hän asui yksin tässä komeassa Meri-Elbonian parhaalla paikalla sijaitsevassa rantakiinteistössä, jossa olisi tilaa vaikka suurperheelle. Mutta miksi hän asui yksin? Eikö hänelle kelvannut kukaan vai eikö häneltä vain liiennyt aikaa seurustelulle? Ainakaan hän ei ollut gay, joten ehkä hän oli vain toivottoman ujo naisten seurassa.

Vili kutsui Petran vastavuoroisesti luokseen iltaa viettämään. Kun Petra saapui, Vili oli jo portilla vastassa ja vihelsi ihastuneena. Heillä oli kaksi salamaa.

Vili esitteli Petralle talonsa uima-altaan. Vilin ajatuksissa pyöri kuuma suutelo, mutta hän halusi muutakin kuin suudella. Hän halusi hullaantua, hän halusi rakastua tulisesti. Hän halusi löytää elämänsä naisen, perustaa perheen ja omistautua sille kokonaan. Vili oli perhesimi, jolle perinteiset arvot - iso perhe, kova työ, aito usko - olivat kaikkein tärkeimmät.

- Isäni toivoi minusta oikeastaan sumopainijaa, tokaisi Vili rannalle sytytetyn nuotion äärellä Petran paahtaessa vaahtokarkkeja.

- Olin kuitenkin liian hentoinen ja niin minun piti vaihtaa lajia ja koska olin aika hyvä futaaja, valitsin jalkapallon, Vili jatkoi jutustelua vaatimattomasti.

Vilin kysyessä Petran toiveista tämä vastasi totuudenmukaisesti haluavansa muhinoida kymmenen eri simin kanssa. Se oli romantiikkasimille aivan normaali toive, mutta Vili ei ollut uskoa korviaan.

- Ainakin olet rehellinen. Se on myönnettävä, mutta toivottavasti et sentään muhinoi kaikkien kymmenen kanssa yhtä aikaa, hän puuskahti ja samalla hänen mielikuvansa Petrasta romahti.

Tekikö Petra virheen? Kannattaako aina olla rehellinen ja kertoa toiselle kaikki, mitä mielessä liikkuu? Tuleekohan tästä nyt suhdetta ja jos tulee, niin millainen? Siihen saadaan selvyyttä seuraavassa jaksossa.

Meri-Elbonian vastakkaisella rannalla heräiltiin jälleen uuteen aamuun.

Nuutti oli nukkunut yönsä verkkokeinussa ulkosalla. Hän oli tullut kotiin melko myöhään eikä ollut halunnut mennä nukkumaan siippansa Slarkin viereen. Ajatukset velloivat sinne tänne. Ai miksikö?

No tämän takia. Nuutilla oli toinen rakas. Salarakas. Edellisen illan ihanat tapahtumat pyörivät villisti hänen päässään. Ihana ilta. Ihania muistoja. Ankea paluu areen edessä...

Molemminpuoliset rakkaudentunnustukset olivat olleet illan teema. Nyt Nuutti ei tiennyt miten hän menettelisi Slarkin suhteen. Hän ei aikonut, tai oikeastaan hän ei voinut, luopua uudesta rakkaastaan. Mutta hän ei olisi halunnut särkeä Slarkin sydäntä. Olihan hän luvannut elää Slarkin kanssa niin myötä kuin vastoinkäymisissäkin.

Nuutin ollessa suihkussa Slark tuli kysymään, missä tämä oikein oli ollut koko yön. Nuutti sanoi nukkuneensa ulkona, koska oli ollut niin lämmin kuutamoyö. Sehän oli osittain tottakin.

Samalla Nuutti huomasi, että ei voinut enää sietää Slarkia ollenkaan. Tämä oli niin tylsä tuijottaessaan siinä lammasmaisesti nukkavieruna ja rähjäisenäkin. Entäs nuo hirveät mursuviikset sitten? Nuutti tajusi silloin, ettei voisi enää elää päivääkään Slarkin kanssa.

Voi Slark parkaa, aina niin huonotuurinen.

Myös Reetta heräsi hiukan apeana. Vaikkei lapsille yleensäkään koskaan mitään kerrota, niin olihan hän toki vaistonnut, ettei kaikki ollut hyvin. Jostain syystä hänen vanhempiensa välit olivat kylmenneet ja tunnelma talossa oli muuttunut koleaksi. Ennen kaikki oli ollut paremmin.

Koulupäivä oli mennyt ihan hyvin ja koska ilmakin oli kaunis, Reetta oli hyvällä tuulella tullessaan koulusta. Tosin Aleksi ei ollut tänään koulussa eikä edes vastannut puhelimeen ja se vähän ihmetytti Reettaa.

Vähän myöhemmin läksyjä tehdessään Reetta kuuli olohuoneen puolelta kiivasta sananvaihtoa. Hän pelkäsi pahinta ja hiipi sydän pamppaillen ovenrakoon kuuntelemaan.

Nuutti oli harkinnut asioita vielä kertaalleen, mutta tullut samaan lopputulokseen. Ny hän ilmoitti Slarkille päätöksensä. Hän halusi erota. Asia tuli Slarkille täytenä yllätyksenä ja hän oli järkyttynyt.

- Mutta miksi, Nuutti? Luulin että olemme onnellisia. Eikö tästä voisi vielä keskustella? kauhisteli Slark.

- Ei, älä jätä minua! Slark itki ja rukoili Nuuttia jäämään, mutta tämä sanoi jyrkästi, että oli liian myöhäistä.

- Olet paras ystäväni, rakkaani ja elämänkumppanini, nyyhkytti Slark Nuutille suurien kyynelkarpaloiden valuessa poskille.

- No se ystävyys taitaa olla nyt mennyttä, totesi Nuutti. Hän oli kehinyt itsensä oikein vihaiseksi, jotta pystyi sanomaan entiselle rakkaalleen sen, mitä nyt oli sanottava. Paluuta entiseen ei enää ollut.

- Hyvä on sitten, Nuutti. Jos nyt lähdet niin takaisin ei ole tulemista, uhosi Slark dramaattisesti itkunsekaisella äänellä.

- Ei ole pelkoa, että tulisin takaisin. Meidän tiemme eroavat nyt lopullisesti, vastasi Nuutti ja teki lähtöä ovelle.

Reetta ihmetteli, eikö lasten mielipidettä kysytä ollenkaan. Slark ihmetteli, eikö hänen tunteillaan ollut mitään merkitystä. Aivan turhaanko hän oli Nuuttia rakastanut? Noinko vain Nuutti hänet nyt jätti?

Nuutille tuli vielä mieleen yksi käytännön asia: - Talohan on puoliksi minun ja haluan rahat mahdollisimman pian. Voit joko lunastaa puolikkaani omaksesi taikka sitten pannaan talo myyntiin, totesi Nuutti. Hän oli hymyssä suin helpottuneena siitä, että oli saanut vihdoin kerrotuksi Slarkille. Ei valheessa ollut mukava elää.

- Voi Nuutti, Nuutti, niin paljon minä sinua rakastin, mutta en taida tuntea sinua enää ollenkaan, ajatteli Slark. Tämä kaikki oli hänelle aivan liikaa ja hän halusi mennä yksin pimeään merenrantaan istumaan. Eihän hänellä ikinä olisi varaa lunastaa talonpuolikasta. Pakkomuutto siis edessä.

Reetta meni isänsä perässä, koska oli huolissaan. Ei kai vain isä ajatellut tehdä mitään tyhmää. Slark yritti hymyillä urhoollisesti, mutta hän ajatteli vain eroa ja että se merkitsi talon myymistä. Silti hänestä tuntui hyvältä, että tytär oli hänen tukenaan, sillä muutenhan hän olisi jäänyt aivan yksin. Reetta lupasi unohtaa haaveet omasta kämpästä toistaiseksi ja jäädä isän luokse, kunnes tämä saisi elämänsä järjestykseen.

Slark meni nukkumaan, mutta ei saanut unta. Hän yritti lukea kirjaa, mutta kirjaimet pomppivat silmissä ja hän huomasi tuijottaneensa samaa sivua jo tunnin. Hänen teki mieli murhata Nuutti ja se uusi poikaystävä. Hän mietti jo erilaisia toinen toistaan kauheampia kidutuskeinoja. Se tuntui hyvältä, mutta sitten hän tuli kuitenkin järkiinsä ja päätti, ettei se olisi vaivan arvoista.

Pyöriskeltyään unettomana sängyssä pikkutunneille asti Slark totesi, ettei kuitenkaan nukkuisi koko yönä. Niinpä hän avasi tietokoneen ja alkoi selata myytäviä asuntoja.

Millaisen asunnon Slark löysi? Viihtyisikö Reetta siellä? Se selviää myöhemmissä jaksoissa.

Villen kehon haltuunsa ottanut Demoni Daimon saapui Crazy Mouse Cafén tontille iltapäivällä. Hän tarvitsi vain hiukan aikaa sisätilojen puhdistamiseen ylimääräisestä tavarasta ja sen jälkeen alkaisi purkutyö. Hän oli pannut vauhtia rakennuslupiin ja oli nyt reippaalla mielellä. Hän arveli, ettei haittaisi, jos hän tekisi rakennuksesta hiukan suuremman kuin luvan saaneissa piirustuksissa.

Taikasauvallaan demoni Daimon muutti tuolit, pöydät, palvelutiskin ja kaiken muunkin sisustuksen atomeiksi. Mitään ei tarvinnut säästää. Harmi vain, ettei sisustusta ollut tämän enempää. Tästä tavaramäärästä ei saisi aikaan enempää kuin uudet perustukset. Pakko kerätä lisämateriaa jostakin.

Aamun tullen oli perustukset luotu uudelle rakennukselle. Silloin paikalle taapersi tämä vihainen mummeli, joka alkoi sättiä demonia niin, että koko tienoo raikui hänen kääkätyksestään. Daimon ihmetteli, oliko eukkoa pistänyt ampiainen, kun oli niin äkäinen.

- Sinä et ole Ville! Kuka sinä olet ja mitä sinä olet tehnyt oikealle Villelle?

- Oi ei, mistä tuo nyt tuohon tupsahti? ajatteli Daimon ärtyen koko ajan entistä enemmän.

Demoni Daimon raivostui eukolle ja käski tämän lopettaa pähkähullut puheensa.

- Minä olen selvänäkijä ja tiedän, että et ole se, joka väität olevasi, jatkoi eukko sinnikkäästi.

- Nyt poistut tontiltani häiriköimästä, tai sinun käy huonosti, suuttui demoni Daimon ja hätisteli eukon tiehensä.

Demoni Daimon oli erittäin kireä ja huonotuulinen, koska rakennustarpeista oli pulaa. Hän joutuisi muuttamaan atomeiksi naapuritaloista jotakin, jotta saisi lisämateriaa. Hän oli juuri lähdössä kotiin miettimään, ottaisiko kattotiilet vai sadevesiviemärit vai molemmat, kun Rouva Viheriä yllättäen asteli paikalle.

- Lupasit, että saan seurata rakennustöitä, visersi Rouva Viheriä. Hän oli selvästi ihastunut, mutta ei nyt saanut vastakaikua vaan kylmää tuijotusta.

- No, näen että perustukset ovat jo valmiina. Voin tulla toisen kerran uudelleen, jos nyt ei ole hyvä hetki, Rouva Viheriä jatkoi epävarmana, kun ei ollut saanut mitään muuta vastausta kuin jonkinlaista murinaa.

- Olen hyvin väsynyt työskenneltyäni koko yön, joten olisi varmaan parasta, että tulet uudelleen joskus toiste. Tule vaikka ensi viikolla. Nythän täällä ei ole edes mitään nähtävää vielä, Daimon sai sanotuksi.

Seuraavalla viikolla Rovuva Viheriä saapui, kuten oli sovittu. Daimon oli paremmalla tuulella ja esitteli tontille kohoavaa rakennusta suurieleisesti kehuen kuinka hän kyllä maksaa viulut.

- Tästä tulee paljon suurempi ja komeampi kuin entinen Crazy Mouse Café ja lisäksi toimintoja on enemmän. Nettikahvilan lisäksi tähän tulee hieno ruokaravintola, pelikasino, disko ja paljon muuta. Oikea viihdemaailman keskus.

Demoni Daimon nauroi omituista onttoa naurua vitsille, jonka hän yksin ainoastaan ymmärsi. Rouva Viheriä oli tyrmistynyt kaikesta kuulemastaan. Paikastahan tulisi jättimäinen.

- Täällä ei ole pitäydytty suunnitelmissa. Eihän tämä tämmöinen käy, ajatteli Rouva Viheriä ja päätti heti ottaa yhteyttä siihen rakennustarkastusviraston mieheen.

Vielä samana iltana rakennustarkastaja Hakulinen tuli paikalle saatuaan vinkin, ettei tällä rakennustyömaalla kaikki ollut ihan kohdallaan. Ja toden totta, hän käsitti heti, että hyväksytyt piirustukset oli heitetty nurkkaan, kun rakennustyöt oli aloitettu. Raivostuttavaa, tämähän oli aivan erilainen kuin oli sovittu. Sitä paitsi työ oli edistynyt käsittämättömän nopeasti.

- Kas, hyvää iltaa tarkastaja Hakulinen, tervehti Demoni Daimon maireasti. Hän arvasi, että Rouva Viheriä oli lähettänyt tämän vahtikoiran hänen kimppuunsa ja nautti tilanteesta.

Demoni Daimon tiesi, miten tilanne hoidettaisiin. Hän esitteli Hakuliselle juuri valmistuneen uima-allasosaston ja tarjosi savut hookah-piipusta. Pian Hakulinen olikin hilpeällä tuulella ja juttu luisti.

Hakulinen kokeili uutuuttaan kiiltelevää uima-allasta ja Daimon vihelteli tyytyväisenä. Hän sekoitteli erikoista yrttijuomaa, jota hän aikoi tarjota seuraavaksi. Se saisi Hakulisen pään aivan sekaisin. Kaikki sujui loistavasti. Pian Hakulinen saisi VIP-kortin klubiin ja olisi vakuuttunut paikan oivallisuudesta. Ja vielä enemmänkin: hän vaatisi jopa laajennusta.

Demoni Daimon oli ollut aivan oikeassa Hakulisen suhteen. Nyt ei ollut enää huolta rakennustarkastajista. Kaikki muutokset vanhoihin suunnitelmiin oli hyväksytty sellaisenaan kättä päälle -periaatteella.

- Tästä tulee oikea rahasampo, kunhan pääsen vauhtiin, tuumi Daimon ja hyppäsi kärryynsä.

Tällä välin kaupungin ulkopuolella, maanalaisessa laboratoriossa.

- Voihan nenä, en löydä niitä autonavaimia mistään, puhisi Aleksi harmissaan. Nyt en pääse lähtemään pois ja tuo robotinryökäle selvästi suunnittelee jotain.

- Älä nyt turhaan pelkää! Kuinka monta kertaa minun on vakuutettava sinulle, että en todellakaan aio vahingoittaa sinua, sanoi HK.47.

- No tuossa pöydänkulmallahan on ruisku, jossa on pitka neula ja eihän sitä voi tietää, mitä näillä kaikilla laitteillakin tehdään. Miksi minä sinuun luottaisin? kysyi Aleksi epäröiden.

- Tiedätkö, olet korvaamattoman arvokas osa erästä projektia. Tohtori Kaalinpää aloitti mielenkiintoisen ja tärkeän kokeen. Ellei koetta suoriteta loppuun, sillä saattaa olla sinulle pahat seuraukset, kun kasvat aikuiseksi. Siinä kaikki, selvitti HK-47 saatuaan Aleksin vihdoin kuuntelemaan.

- Tohtori Kaalinpää tutki tesseraktin eli neliulotteisen hyperkuution soveltamista energiatiheyden posteriojakaumaan, sanoi HK-47.

- Siis, täh? Aleksi sanoi ja HK-47 huomasi, ettei hän pysynyt kärryillä.

- Käytännössä siis maallikkokielellä sanottuna hän tutki siirtymistä ulottuvuudesta toiseen. Kokeita on tehty muualla ennenkin, mutta siirtymä ei ole koskaan ollut saumaton, vaan siihen jääneet murtumat ovat aiheuttaneet vakavia ongelmia. Uutta on magneettisten partikkeleiden käyttö, mikä oli keskeisin osa Kaalinpään teoriaa.

HK-47 jatkoi selitystään: - Sinulle juotettiin taaperona pienen pieniä nanohiukkasia, jotka aktivoituvat, kun kasvat aikuiseksi. Koska häivyit ennen kuin kerkisit saada täydennysannoksen, olet vaarassa joutua epävakaaseen siirtymään eli saatat kadota tuntemattomaan ulottuvuuteen. Tässä ruiskussa on tarvittavat magneettiset partikkelit, jotka tasapainottavat prosessia.

- Näitä ruiskeita on annettava tämän lisäksi vielä kaksi. Kerralla ei voi antaa kovin suurta määrää, sillä se johtaisi myrkytystilaan. Lisäksi tarvitaan tuota bipolaarisuuden säätäjää, se vetää dipolit oikeaan suuntaan.

- Miten voit tietää tuollaista? ihmetteli Aleksi tuijottaen lähestyvää ruiskua pelokkaana.

- Toithan sinä minulle sen kadonneen päiväkirjan ja läppärin. Kaalinpää oli tehnyt kaikki laskelmat valmiiksi. Olen valmistellut kaiken hänen ohjeidensa mukaisesti.

HK-47 antoi Aleksille pistoksen ja kytki laitteeseen virran. Laite alkoi hurista ja punainen lamppu syttyi. Kauhukseen Aleksi tunsi sähkövirran kulkevan lävitseen.

- Apua! Mitä nyt tapahtuu? Ai, sattuu! Lopeta heti! huusi Aleksi.

Sitten Aleksi ei enää kyennyt puhumaan, sillä sähköiskut lävistivät hänen kehonsa kauttaaltaan ja saivat hänet hytkymään hallitsemattomasti kuin sätkynukke. Säkenöinti kiihtyi ja prosessi oli riistäytymässä käsistä.

- Akuutti oksidaatiokriisi. Pahuksen pahus, laskelmissa taisi olla virhe, HK-47 mutisi itsekseen ja kiirehti pysäyttämään prosessin ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän oli jättänyt mainitsematta, että Kaalinpää oli tullut hulluksi nimenomaan tesseraktia miettiessään.

Aleksi menetti tajuntansa ja HK-47 oli epätietoinen, mitä tehdä seuraavaksi. Hän varmistui, että Aleksi hengitti yhä ja päätti sitten odottaa ja katsoa, mitä tapahtuisi.

Kului muutama minuutti hiljaisuuden vallitessa. Yhtäkkiä Aleksi avasi silmänsä. Hänen katseensa oli lasittunut ja hän vaikutti poissaolevalta. HK-47 oli huolissaan. Olikohan kaikki kunnossa? Olikohan poika saanut liian suuren annoksen?

Laboratorion vieressä oli pieni verholla erotettu makuutila. Aleksi raahusti hitaasti sinne ja asettui sängylle makaamaan. Hän oli täysin turta eikä muistanut lähiajan tapahtumista mitään.

Outo toimenpide oli selvästi ollut hyvin rankka koettelemus Aleksille. Hän jäi tuijottamaan vastapäistä seinää mitään näkemättömin silmin.

HK-47 jätti Aleksin makaamaan vehon taakse puolihämärään ja alkoi tutkia Kaalinpään päiväkirjaa uudelleen löytääkseen lisäohjeita.

- Ahaa! Toksisuutta vähennetään tietysti nesteytyksellä. Mutta Aleksille pitäisi nyt antaa jotain syötävää, jottei verensokeri laske liian alas, lausahti HK-47 yllättyneenä.

HK-47 oli kokonaan unohtanut, että simit tarvitsevat ravintoa, eikä laboratoriossa ollut mitään suuhunpantavaa. Niinpä hän kävi noutamassa ulkoa kookospähkinän. Ehkä se auttaisi asiaa.

Jatkuu...